Pekka Ervast luennoimassa Stenmannin taidesalongissa
VUORISAARNA
MATTEUKSEN EVANKELIUMIN
V:s, VI:s JA VII:s LUKU
JEESUKSEN HYVÄ SANOMA TOTUUDEN
ETSIJÖILLE
KREIKAN KIELESTÄ SUOMENTANUT JA SELITTÄNYT
PEKKA ERVAST
HELSINGISSÄ 1925
MYSTICA
ALKULAUSE.
Moni epäilemättä ihmettelee nähdessään tämän kirjan
otsikosta että tässä tarjotaan yleisölle uusi Vuorisaarnan
suomennos: jos mikä maailman pyhistä kirjoista lienee
ennestään tuttu, on se toki uusi testamentti, josta Vuorisaarna
on pikkuinen ote! Kuinka uuden suomennoksen
tekijä on ollut niin lyhytnäköinen, että on ryhtynyt tämmöiseen
yleisön kannalta kiittämättömään työhön?
Enpä olisi ryhtynyt, jos olisin ollut vakuutettu siitä,
että Vuorisaarna on kristikunnassa kaikista tutuinta lukemista.
Turha olisi ollut kääntää kirjallinen tuote,
joka jo monin kerroin käännettynä ja tarkistettuna, korjattuna
ja uudistettuna on jokaiselle kristitylle kuin toinen
kertomataulu.
Syy, miksi ryhdyin näennäisesti niin kiittämättömään
työhön, on se uskoni ja vakaumukseni, että Vuorisaarna
on sangen vähän — niin, tuskin ollenkaan — tunnettu
kristikunnassa. Epäilemättä sitä on luettu, tuhansia
kertoja luettu sekä ääneen toisten kuullen että hiljaa
itsekseen, mutta sangen harvat ovat sitä lukeneet harkitsemalla,
tutkimalla, ymmärtämällä.
Vuorisaarna on maailmankirjallisuuden kirkkain helmi.
Niin ajattelemme kristittyinä jalosti ylpeillen, —
emmekä arvostelussamme erehdy. Mutta jos sanottaisiin
: Vuorisaarna on varsinaisen kristinuskon, tosi kristillisyyden
esitys ja mittapuu, silloin hyvinä kristittyinä
katsoisimme puhujaan kysyvästi, mutta myöntäisimme
hetken perästä isällisesti pienellä pään nyökkäyksellä:
no niin, tietysti...
Mutta jos lisättäisiin: Vuorisaarnassa Jeesus itse selittää
meille, mitä kristinusko on ja millä tavalla kristityn
tulee elää ja olla, mitä käskyjä noudattaa ja miten Jumalaa
palvella, silloin meidän kristikuntamme jo päätään
pudistaen neuvoisi neuvojalle, että lukisi katekismuksensa
ja uskontunnustuksen ja Jumalan kymmenen
käskyä, ennenkuin tulisi kristityitä opettamaan, mitä
kristinusko on.
Mutta näin ollen — mitä muuta olen saattanut tehdä
kuin alkutekstistä uudestaan suomentaa Vuorisaarnaksi
nimitetyt luvut Matteuksen evankeliumista ja selityksillä
painostaa Jeesuksen sanojen merkityksen ja tarkoituksen
? Olen itse nuoresta saakka ollut selvillä Vuorisaarnan
erinomaisesta ja ainutlaatuisesta tärkeydestä, ja sanomattomaksi
ihmeekseni olen pitkin elämääni havainnut,
kuinka syvästi tietämättömät me kaikki kristityt
olemme Vuorisaarnan todellisesta sisällöstä.
Rakkaudesta Jeesuksen hyvään ja iloiseen sanomaan,
myötätunnosta niitä raskautettuja, pimeydessä pyrkiviä
ja etsiviä sieluja kohtaan, joita Jeesus sanomallaan on
ajatellut, sekä — jos semmoinen onni minulle suotaisiin
— auttaakseni niitä opettajia ja pappeja, joiden tehtäväksi
on annettu kristinuskon perusteiden selittäminen
nuorisolle ja kansalle, olen tämän pienen suomennostyön
suorittanut ja kommentaarioni kirjoittanut.
Tekstikirjana olen käyttänyt: Hee Kainee Diatheekee.
Text with chitical apparatus, London, British and Foreign
Bible Society, 1914. Kreikkalaisen tekstin rinnalla olen myös käyttänyt Hieronymuksen vanhaa latinalaista
käännöstä: Novum Testamentum latine inter
prete Hieronymo. Edidit C. Tischendorf, Lipsiae, Avenarius
& Mendelssohn, MDCCCL. Sitäpaitsi olen vertailun
vuoksi koko ajan pitänyt pöydälläni italialaisen,
ranskalaisen, englantilaisen, saksalaisen ja ruotsalaisen
Uuden Testamentin. Suomalaisena käännöksenä olen
käyttänyt Bibliaseuran julkaisemaa Pyhää Raamattua,
painettu Helsingissä 1912 noudattamalla Biblia-komitean
suomennoksia. Omassa suomennoksessani olen koettanut
mahdollisimman vähäsen poiketa tästä vanhasta
käännöksestä, koska silmämääränäni ei suinkaan ole
ollut ”parempi kielellinen asu”, jommoista en olisi
kyennyt luomaan, vaan alkutekstin ajatusta ja sisäistä
merkitystä tulkitseva sanatarkka suomennos.
”Ei jokainen, joka sanoo minulle: Mestari, Mestari,
pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee Isäni
tahdon, hänen, joka on taivaissa”, lausuu Jeesus vuorisaarnansa
loppupuolella.
Kristittyinä olemme enimmäkseen tyytyneet huutamaan
Jeesusta Herraksi, Mestariksi ja Vapahtajaksi, ja
unohtaneet täyttää taivaallisen Isän tahdon. Mitä tahansa
taivasten valtakunnalla ymmärtänemmekin, emme
voi loppujen lopuksi sanoa sitä ansainneemme. Jeesuksen
sanojen mukaan saamme jäädä sen ulkopuolelle. Jos
se on kuoleman jälkeistä elämää, emme tule siitä osallisiksi.
Jos se on Jumalan valtakunnan toteuttamista
maan päällä — kuten ”Isä meidän” rukouksessa alati
rukoilemme, — on se jäänyt meiltä toteuttamatta. Emme ole päässeet taivasten valtakuntaan.
Ja kuitenkin kirkkoisä Augustinus, oman uskomme
suurimpia pylväitä, niin kauniisti ja ylevästi unelmoi
siitä ecclesiasta, kirkosta, joka olisi civitas Dei, Jumalan
valtakunta maan päällä. Vieläpä hän sanoi: kirkko on
tämä Jumalan valtakunta. Mutta meidän täytyy historian
valossa puolentoista vuosituhatta myöhemmin,
kristillisen kirkon kaikkia suuria ansioita sydämestämme
tunnustaen, lisätä: jospa kirkko olisi sitä ollut!
Vaan mikä ei ole, se voi tulla.
Lopella, syyskuulla 1925.
P. E.
VUORISAARNAN SUOMENNOS
VUORISAARNA
Matteuksen evankeliumin V, VI ja VII luku.
I.
JOHDANTO.
V. I. Nähdessään kansanjoukot hän nousi vuorelle;
ja kun hän oli istuutunut, tulivat hänen opetuslapsensa
hänen luokseen.
2. Ja avattuaan suunsa hän opetti heitä sanoen:
II.
TAIVASTEN VALTAKUNNAN PORTTI.
V. 3. Autuaita köyhät hengessään, sillä heidän on
taivasten valtakunta.
4. Autuaita lempeät, sillä he tulevat perimään maan.
5. Autuaita murheelliset, sillä heitä tullaan lohduttamaan.
6. Autuaita ne, jotka isoavat ja janoavat oikeamielisyyttä,
sillä heitä tullaan ravitsemaan.
7. Autuaita armeliaat, sillä heitä kohtaan tullaan
osoittamaan laupeutta.
8. Autuaita puhtaat sydämestä, sillä he tulevat näkemään
Jumalan.
9. Autuaita rauhan rakentajat, sillä heitä tullaan nimittämään
Jumalan pojiksi.
10. Autuaita ne, joita oikeamielisyyden takia vainotaan,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
III.
KEHOITUSSANOJA VALTAKUNTAAN
ASTUVILLE.
V. II. Autuaat te olette, kun minun tähteni teitä
vastedes solvataan ja vainotaan ja valhetellen puhutaan
teistä kaikkea pahaa.
12. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on
suuri taivaissa; sillä samoin vainosivat profeettoja, niitä,
jotka olivat ennen teitä.
13. Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi,
millä se saadaan suolaiseksi? Se ei kelpaa
enää mihinkään muuhun kuin ulosheitettäväksi ja ihmisten
tallattavaksi.
14. Te olette maailman valo. Ei saata olla piilossa
kaupunki, joka sijaitsee ylhäällä vuorella.
15. Eikä kynttilää sytytetä ja panna vakan alle, vaan
kynttiläjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville.
16. Näin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä,
että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät
Isäänne, joka on taivaissa.
IV.
JEESUKSEN UUSI SIVEYSOPPI.
V. 17. Älkää luulko, että minä olen tullut tyhjäksi
tekemään Lakia (tai profeettoja); en ole tullut tyhjäksi
tekemään, vaan täyttämään.
18. Ameen, minäpä sanon teille: kunnes taivas ja
maa katoavat, ei yhtään jotaa eikä yhtään piirtoa katoa
Laista, ennenkuin kaikki muodot on läpikäyty.
19. Jos siis ken katsoo mitättömäksi yhtäkään seuraavista
pienistä käskyistä ja sillä lailla opettaa ihmisiä,
on häntä sanottava pienimmäksi taivasten valtakunnassa;
mutta joka niitä noudattaa ja opettaa, häntä on
sanottava suureksi taivasten valtakunnassa.
20. Sillä minä sanon teille: jollei teidän oikeudentuntonne
osoittaudu suuremmaksi kuin kirjanoppineiden ja
farisealaisten, ette suinkaan astu sisälle taivasten valtakuntaan.
V.
ENSIMÄINEN KÄSKY.
V. 21. Olette kuulleet sanotuksi vanhan ajan ihmisille:
”älä tapa, sillä ken tappaa, hän on ansainnut oikeuden
tuomion.”
22. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu
veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion, ja joka
sanoo veljelleen: ”raaka”, hän on ansainnut sanhedrinin
tuomion; mutta joka sanoo: ”sinä hullu”, hän on
ansainnut tulen gehennan.
23. Sentähden jos tuot uhrilahjasi alttarille ja siellä
muistat veljelläsi olevan jotakin sinua vastaan,
24. niin jätä sinne lahjasi alttarin eteen ja käy ensin
sopimassa veljesi kanssa, ja sieltä tullessasi uhraat antimesi.
25. Taivu nopeasti sopimaan riitapuolesi kanssa,
niinkauan kuin vielä olet tiellä hänen kanssaan, ettei
riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen ja tuomari
antaisi sinua oikeudenpalvelijalle ja sinua pantaisi vankilaan.
26. Ameen, sanonpa sinulle: sieltä et pääse, ennenkuin
maksat viimeisen rovon.
VI.
TOINEN KÄSKY.
V. 27. Olette kuulleet sanotuksi: ”älä tee aviorikosta.”
28. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo
naista häntä himoitakseen, on jo häpäissyt häntä sydämessään.
29. Jos silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä
luotasi; sillä parempi on sinulle, että yksi jäsenesi joutuu
hukkaan, kuin että koko ruumiisi heitetään gehennaan.
30. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se
poikki ja heitä luotasi; sillä parempi on sinulle, että yksi
jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi menisi
gehennaan.
31. Onpa myös sanottu: ”joka eroittaa vaimonsa luotaan,
antakoon hänelle erokirjan.”
32. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka eroittaa
vaimonsa luotaan, saattaa hänet tekemään aviorikoksen
sen lisäksi, että itse on syypää haureuteen, ja joka nai
eroitetun, hän tekee aviorikoksen.
VII.
KOLMAS KÄSKY.
V. 33. Vielä olette kuulleet sanotuksi vanhan ajan
ihmisille: „älä vanno väärin”, vaan: ”täytä valasi Herralle.”
34. Mutta minä sanon teille: älkää ensinkään vannoko,
ei taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin,
35. eikä maan kautta, sillä se on hänen jalkainsa
alunen, eikä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan
kaupunki;
36. äläkä vanno pääsi kautta, sillä et voi tehdä yhtäkään
hiusta valkeaksi etkä mustaksi;
37. vaan olkoon teidän puheenne: ”niin, niin, ei, ei.”
Mikä on siitä yli, se on lähtöisin vilpistä.
VIII.
NELJÄS KÄSKY.
V. 38. Olette kuulleet sanotuksi: ”silmä silmästä ja
hammas hampaasta.”
39. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö vastarintaa
sille, joka on paha; vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle,
käännä hänelle toinenkin;
40. ja jos joku tahtoo käydä oikeutta kanssasi ja
ottaa ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin;
41. ja jos joku pakoittaa sinua yhden virstan matkalle,
kulje hänen kanssaan kaksi.
42. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käänny
pois siitä, joka tahtoo sinulta lainata.
VII. I. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi;
2. sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät
tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.
3. Miksi näet rikan, joka on veljesi silmässä, etkä
huomaa malkaa omassa silmässäsi ?
4. Ja mitenkä sanot veljellesi: anna, minä kiskon
rikan silmästäsi, ja kas, malka on omassa silmässäsi ?
5. Sinä ulkokullattu, kisko ensin malka omasta silmästäsi,
ja vasta sitten näet tarkkaan, kuinka kiskoisit
rikan veljesi silmästä.
IX.
VIIDES KÄSKY.
V. 43. Olette kuulleet sanotuksi: ”rakasta lähimmäistäsi”
ja: ”vihaa vihollistasi.”
44. Mutta minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne,
ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoavat,
45. että tulisitte taivaallisen Isänne pojiksi, sillä hän
antaa aurinkonsa nousta niin pahain yli kuin hyväinkin
ja antaa sataa niin oikea- kuin väärämielisillekin.
46. Sillä jos rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat,
mitä palkkaa teillä siitä on? Eivätkö publikaanitkin tee
samoin ?
47. Ja jos osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne,
mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö jokapäiväiset
ihmisetkin tee samoin?
48. Näin ollen tulette vielä täydellisiksi, niinkuin teidän
taivaallinen Isänne on täydellinen.
X.
HYVÄT TYÖT JA PAASTO.
VI. I. Kavahtakaa, ettette suorita lainmukaisia tekojanne
ihmisten edessä sitä varten, että he teitä katselisivat;
muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa.
2. Sentähden kun osoitat teossa myötätuntoasi, älä
soitata torvea edelläsi, niinkuin tekopyhät tekevät synagoogissa
ja kaduilla saadakseen ylistystä ihmisiltä.
Ameen, sanon teille: heiltä jää palkka saamatta.
3. Vaan kun sinä teet hyvän työn, älköön vasen kätesi
tietäkö, mitä oikea kätesi tekee,
4. että hyvä työsi olisi salassa; ja Isäsi, joka näkee
salassa, korvaa sinulle.
16. Ja kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä
niinkuin tekopyhät; sillä he tekevät kasvonsa rumannäköisiksi,
jotta ihmiset näkisivät heidän paastoavan.
Ameen, sanon teille: heiltä jää palkka saamatta.
17. Vaan kun sinä paastoat, voitele pääsi ja pese
kasvosi,
18. ettet näkyisi ihmisille paastoavana, vaan Isällesi,
joka on salassa; ja Isäsi, joka näkee salassa, korvaa
sinulle.
XI.
RUKOUS.
VI. 5. Ja kun rukoilette, älkää olko niinkuin tekopyhät,
jotka mielellään seisovat ja rukoilevat synagoogissa
ja katujen kulmissa, että ihmiset heidät näkisivät.
Ameen, sanon teille: heiltä jää palkka saamatta.
6. Vaan sinä, kun rukoilet, mene kamariisi ja suljettuasi
ovesi rukoile Isääsi, joka on salassa; ja Isäsi,
joka näkee salassa, antaa sinulle.
7. Ja rukoillessanne älkää laverrelko niinkuin jokapäiväiset
ihmiset, jotka luulevat, että heitä kuullaan
monisanaisuutensa tähden.
8. Älkää siis olko heidän kaltaisiaan; sillä Isänne
kyllä tietää, mitä tarvitsette, ennenkuin anottekaan häneltä.
9. Rukoilkaa te siis näin:
Isä meidän, joka olet taivaissa,
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
10. Tulkoon sinun valtakuntasi,
Niinkuin taivaissa niin maankin päällä.
11. Yliaistillinen leipämme anna meille tänään.
12. Ja anna meille velkamme anteeksi, niinkuin mekin
annamme anteeksi velallisillemme.
13. Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä
meidät pahasta.
14. Sillä jos annatte ihmisille anteeksi heidän ereh
dyksensä, niin taivaallinen Isänne myös antaa teille
anteeksi,
15. mutta jos ette anna ihmisille anteeksi heidän
erehdyksiään, ei Isännekään anna anteeksi teidän erehdyksiänne.
XII.
AARTEET.
VI. 19. Älkää kootko itsellenne aarteita maan
päällä, jossa turmelee koi ja ruoste, ja jossa murtautuvat
varkaat sisään ja varastavat.
20. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaassa, jossa
ei turmele koi eikä ruoste, ja jossa eivät murtaudu varkaat
sisään eivätkä varasta.
21. Sillä missä aarteesi on, siellä on myös sydämesi.
XIII.
RUUMIIN VALO.
VI. 22. Ruumiin kynttilä on silmä. Jos siis silmäsi
on vilpitön, niin koko ruumiisi on valoisa.
23. Mutta jos silmäsi on paha, niin koko ruumiisi on
pimeä. Jos siis valo sinussa on pimeyttä, kuinka suuri
onkaan pimeys.
XIV.
JUMALA JA MAMMONA.
VI. 24. Ei kukaan saata palvella kahta herraa, sillä
hän joutuu joko vihaamaan toista ja rakastamaan toista
tai kannattamaan toista ja halveksimaan toista. Ette
saata palvella Jumalaa ja mammonaa.
25. Sentähden sanon teille: älkää kohdistako ajatuksianne
sieluunne, mitä söisitte tai mitä joisitte, eikä
ruumiiseenne, mitä pukisitte yllenne. Eikö sielu ole
enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?
26. Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä
niitä eivätkä kokoa aittoihin, ja taivaallinen Isänne ruokkii
ne. Ettekö te ole paljon suurempiarvoisia kuin ne?
27. Ja kuka teistä voi mietiskelyllään lisätä kasvuansa
kyynäränkään vertaa?
28. Ja mitä vaatteihin kohdistatte ajatuksianne?
Katselkaa harkiten kedon liljoja, kuinka ne kasvavat;
eivät ne tee työtä eivätkä kehrää.
29. Mutta sanonpa teille, ettei Salomonkaan kaikessa
loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä.
30. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon,
joka tänään kasvaa ja huomenna heitetään uuniin, eikö
hän paljon enemmän teitä, te heikkouskoiset?
31. Älkää siis huolehtiko sanoen: mitä syömme? tai
mitä juomme? tai millä vaatetamme itsemme?
32. Sillä kaikkea tätä joukot tavoittelevat. Taivaallinen
Isänne kyllä tietää teidän tarvitsevan tätä
kaikkea.
33. Vaan etsikää ensin valtakuntaa ja sen oikeamielisyyttä,
niin tämäkin kaikki sen ohessa tulee teille.
34. Älkää siis murehtiko huomisesta, sillä huominen
tulee huolehtimaan itsestään. Riittää päivälle oma vaivansa.
XV.
ETSIKÄÄ, NIIN TE LÖYDÄTTE.
VII. 6. Älkää luovuttako pyhättöä koirille ja älkää
heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät tallaisi niitä
jalkoihinsa ja kääntyen repisi teitä.
7. Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin löydätte;
kolkuttakaa, niin teille avataan.
8. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle
avataan.
9. Ja mikä on se mies teidän joukostanne, joka, kun
hänen poikansa pyytää häneltä leipää, antaa hänelle
kiven,
10. taikka kun tämä pyytää kalaa, antaa hänelle
käärmeen ?
11. Jos siis te, jotka olette pahoja, tiedätte antaa hyviä
lahjoja lapsillenne, kuinka paljon enemmän Isänne,
joka on taivaissa, antaa hyviä niille, jotka häneltä
anovat!
XVI.
VÄÄRÄT PROFEETAT.
VII. 12. Kaikki mitä tahdotte, että ihmiset tekisivät
teille, se tekin tehkää heille; sillä tämä on laki ja profeetat.
15. Sentähden kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka
tulevat luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä
ovat raatelevaisia susia.
16. Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän
orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista
fiikunoita ?
17. Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä,
mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä.
18. Ei saata hyvä puu tuottaa pahoja hedelmiä, eikä
huono puu tuottaa hyviä hedelmiä.
20. Niin tunnette heidät siis heidän hedelmistään.
XVII.
KAITA TIE.
VII. 13. Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se
portti on väljä ja se tie leveä, joka vie kuolemaan, ja
monta on niitä, jotka siitä menevät sisälle;
14. mutta se portti on ahdas ja se tie kaita, joka vie
elämään, ja harvat ovat ne, jotka löytävät sen.
21. Ei jokainen, joka sanoo minulle: Mestari, Mestari,
pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee
Isäni tahdon, hänen, joka on taivaissa.
22. Monet sanovat minulle (sinä päivänä): Mestari,
Mestari, emmekö sinun nimessäsi profetoineet, ja sinun
nimessäsi ajaneet pahoja henkiä ulos, ja sinun nimessäsi
tehneet paljon mahtavia töitä?
23. Ja silloin minä tunnustan heille: en koskaan ole
tuntenut teitä; menkää pois minun luotani te, jotka ette
ole lakiani noudattaneet.
24. Sentähden voidaan jokaista, joka kuulee nämä
minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrata älykkääseen
mieheen, joka rakensi huoneensa kalliolle.
25. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulivat, ja tuulet
puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se
ei kaatunut, sillä se oli perustettu kalliolle.
26. Ja jokaista, joka kuulee nämä minun sanani eikä
tee niiden mukaan, voidaan verrata tyhmään mieheen,
joka rakensi huoneensa hiekalle.
27. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulivat, ja tuulet
puhalsivat ja töytäsivät sitä huonetta vastaan, ja se kaatui,
ja sen kaatuminen oli suuri.
XVIII.
LOPPUSANAT.
28. Ja tapahtui, kun Jeesus oli lopettanut nämä puheet,
että kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen
opetuksestaan;
29. sillä hän opetti heitä niinkuin semmoinen, jolla
on tietoa, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa.
KOMMENTAARIO
SELITYKSIÄ
I.
JOHDANTO.
— Puhuiko Jeesus vuorisaarnassaan opetuslapsilleen
vaiko kansanjoukoille? Evenkeliumeista tiedämme hänen
tehneen eron esoteerisen eli salaisen ja eksoteerisen
eli julkisen opetuksen välillä: edellinen oli opetuslapsille
omistettu, jälkimäinen kansaa varten, niinkuin Jeesus
itse sanoi opetuslapsille: ”teille on annettu tietää taivasten
valtakunnan salaisuudet, mutta heille opetetaan
kaikki vertauksissa.” Olen kuullut väitettävän, että
vuorisaarna oli nimenomaan esoteerinen opetus. Sen
todistavat muka jo alkusanat, joissa kerrotaan Jeesuksen
nousseen vuorelle, siis erilleen kansanjoukoista, ja opetuslasten
kerääntyneen hänen ympärilleen. Onpa huomautettu
siitäkin, että ”vuorelle” merkitsee ”hengen
ylängöille”, jonne tietenkään kansanjoukot eivät voineet
häntä seurata. Mitä te sanotte?
— Turha on etsiä allegoorisia merkityksiä, ennenkuin
ilmeinen on tajuttu. Pitäkäämme vain kiinni kertomuksen
realistisesta muodosta. Silloin heti saatamme myöntää
vuorisaarnan oman muodon puhuvan sen olettamuksen
puolesta, että tässä onkin kysymys esoteerisesta opetuksesta.
Sillä eihän Jeesus voinut sanoa muille kuin
omille opetuslapsilleen: ”autuaita te olette, kun minun
tähteni teitä vainotaan” tai ”te olette maan suola” j.n.e.
Selvästi näyttää siltä, että Jeesus vuorisaarnassaan kääntyy
vain omien seuraajiensa puoleen.
— Oletteko siis sitä mieltä, että vuorisaarna kuuluu
Jeesuksen esoteerisiin opetuksiin?
— Nyt minun täytyy vastata teille sittenkin kieltävästi.
Sillä eikö teitäkin ihmetytä, että tämä pitkä kaunis
puhe — jos se oli vain opetuslapsille aiottu — pidettiin
suuren väkijoukon läsnäollessa? Eikö Jeesus olisi
ollut sangen epäveljellinen, jos hän olisi matalalla äänellä
puhunut lähimmille opetuslapsilleen, kun hartaita kuulijoita
oli kosolta yltympäri?
— Todella, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta jos
kuvittelen tilannetta, tuntuu todella oudolta, että Jeesus
olisi ollut niin välinpitämätön joukkojen suhteen.
— Hänpä sitä ei ollutkaan. Sen todistavat vuorisaarnan
loppusanat: ”Ja tapahtui, kun Jeesus lopetti nämä
puheet, että kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen
opetuksestaan.” Kuinka kansanjoukot olisivat voineet
olla hämmästyksissään, jos eivät olisi kuulleet, mitä
Jeesus puhui? Tästä selvästi ymmärrämme, että Jeesus
päinvastoin saarnasi korkealla ja kuuluvalla äänellä.
Hän oli noussut vuorelle eli kukkulalle paremmin nähdäkseen
kuulijansa, ja opetuslapset kerääntyivät hänen
ympärilleen, sentähden että se oli heidän luonnollinen
etuoikeutensa. Heidän myötätuntoinen ja Mestarin sanoille
altis sieluntilansa oli puhujan pyhälle tulelle kuin
uhriainetta, josta hän sai lisää voimia ja kantavuutta
opetuksilleen.
— Joudumme siis siihen, että vuorisaarna kuului Jeesuksen
eksoteerisiin, yleistajuisiin opetuksiin? Mutta
kuinka silloin on selitettävä ristiriita sanojen muodon ja
tarkoituksen välillä?
— Vuorisaarna ei ole eksoteerinenkaan. Näennäinen
ristiriita haihtuu siihen tosiseikkaan, että vuorisaarna
ei ole esoteerinen eikä eksoteerinen, vaan pikemmin
sekä toista että toista: se on aiottu sekä opetuslapsille
että yleisölle. Vuorisaarnalla on oma asemansa evankeliumin
kertomuksessa.
— Miten tarkoitatte?
— Tarkoitan, että Matteuksen evankeliumin sepittäjä,
joka nähtävästi vuorisaarnaan on koonnut erilaisia
aineksia, kerännyt monelta taholta ”Herran sanoja”
(logia) ja yhdistänyt ne pitkäksi puheeksi, on tehnyt tämän
pitäen silmällä määrättyä tarkoitusta.
— Jeesus ei siis mielestänne ole pitänytkään koko
vuorisaarnaa?
— Jeesus on varmasti pitänyt montakin ”vuorisaarnaa”,
mutta koska niitä ei Pikakirjoitettu, ei meillä niistä
ole tietoa. Matteuksen vuorisaarna on kokoelma ydinlauseita,
ei tavallinen esitelmä eli puhe.
— Eikö vuorisaarna siis anna meille todellista käsitystä
siitä, millä tavalla Jeesus puhui ja opetti?
— Ehdottomasti se antaa meille oikean käsityksen
Jeesuksen opetuksen sisällöstä ja hengestä, joskaan ei
hänen sanojensa muodosta.
— Miksi ei muodosta?
— Sentähden etten usko kenenkään elävän ihmisen
pitemmässä esitelmässä puhuvan ainoastaan mietelauseita.
Pikemmin voisin uskoa, ettei Jeesuksen tapana
ollut esitelmöidä, vaan sopivassa tilaisuudessa lausua
muutamia ytimekkäitä sanoja. Evankeliumit eivät ainakaan
ole säilyttäneet muunlaisia hänen julkisia saarnojaan
kuin vertauskuvallisia kertomuksiaan, — ja ettei
hän niitä kaikkia kertonut yhdellä kertaa, lankeaa myös
luonnostaan. Sentähden vuorisaarna on Jeesuksen eri
tilaisuuksissa antamista opetuksista, ja määrätyssä tarkoituksessa,
kokoonkyhätty puhe, — mikä ei tietenkään
estä, että tämä taiteellisesti ja filosofisesti ehjä, tämä
ihmeellisen ihana vuorisaarna on ensimäisenä sijalla koko
maailman kirjallisuudessa.
— Missä tarkoituksessa se siis on kokoonkyhätty?
— Seistakseen merkkipylväänä vanhan ja uuden ajan
välimailla. Vanhalla ajalla olivat syvimmät elämänopetukset
ainoastaan esoteristeja varten, s.o. ainoastaan niitä
varten, jotka olivat etsineet ja tulivat pyytämään ja
osoittautuivat kypsiksi. Mutta nyt uudella ajalla ilmaistaan
hengen syvimmät salaisuudet kaikille: pelastuksen
tie on kaikille avoinna. Mutta kaikki eivät kutsua kuule.
Ainoastaan kellä on korvat kuulla, hän kuulee. Sentähden
Matteus antaa vuorisaarnan kuulua kaikille — ja
kansanjoukot hämmästyvät. Mutta vaikka Jeesus puhuttelee
kaikkia, eivät kaikki häntä ymmärrä eivätkä
kaikki häntä seuraa. Ja niin hänen sanansa ja opetuksensa
jäävät niiden varalle, jotka tulevat hänen opetuslapsikseen.
Toisin sanoen: kuka tahansa kansanjoukosta
voi tulla esoteristiksi, mutta jokainen ei tule. Mitä siis
vuorisaarna on?
— En nyt huomaa, mihin tähtäätte.
— Vuorisaarna on lyhyt esitys kristinuskosta. Ei
kukaan kristitty saata vuorisaarnaa sivuuttaa. Vuori
saarna on hänen arvostelunsa mittapuu ja samalla hänen
tuomarinsa. Ihmiset ovat leikitelleet kristinuskon
käsitteellä. He ovat riidelleet ja käyneet sotia kristinuskon
opeista. He ovat järjestäneet valtionsa kristillisiksi.
He ovat vuosisatojen vieriessä rakentaneet tuhansia
kristillisiä kirkkoja, — ja he ovat unohtaneet ainoastaan
yhden asian: ottaa selvää siitä, mitä kristinusko on.
Kristinusko on Jeesuksen Kristuksen elämänymmärryksen
omaksumista, ja kristitty on vain se, joka seuraa Jeesusta.
Kristinuskon ydinopit selviävät vuorisaarnasta,
ja vuorisaarna on jokaisen kristityn kristillisyyden
mittapuu.
— Sanoitte vuorisaarnan seisovan merkkipylväänä
kahden ajan välillä ja sisältävän kristinuskon ytimen.
Silloin teette Kristuksen esiintymisestä käännekohdan
ihmiskunnan historiassa ja olette kuitenkin tässä suhteessa
yhtä mieltä kristillisten kirkkojen kanssa?
— Niin olen. Jeesus Kristus pani alulle uuden aikakauden
ihmiskunnan kehityksessä ja elämässä, mutta ei
siinä merkityksessä kuin kirkot uskovat. Kirkot opettavat,
että Jeesus kuolemallaan sovitti ihmiskunnan synnit,
mutta tämä on puhtaasti teologinen kysymys, joka ei
ole missään tekemisessä Jeesuksen omien, esim. hänen
vuorisaarnassa antamiensa, opetusten kanssa. Pyydän
sentähden, että sivuutamme teologiset kysymykset ja
kiinnitämme huomiomme tosiseikkoihin.
— Eikö Kristus siis ollut Jumalan poika?
— Tuokin on teologinen kysymys, siinä mielessä kuin
sen teette. Jos vastaan myöntävästi, johtuu mieleenne
kirkon antama kuva Jumalasta, joka omassa persoonas
saan astuu alas maan päälle. Jos vastaan kieltävästi,
luulette minun tarkoittavan, että Jeesus oli tavallinen
kuolevainen, uskonnollinen nero tietysti, mutta haaveilija,
joka omassa ja toisten mielikuvituksessa oli niin
pyhittynyt, että uskalsi omaksua nimen Jumalan poika.
— Mikä hän sitten oli?
— Ihminen hän ainakin oli.
— Mutta kuinka hän saattoi alkaa — ei uutta ajanlaskua,
vaan — uutta aikaa, jos hän oli vain ihminen?
— Hän ei ollutkaan ”vain” ihminen. Hän oli ihminen,
jossa Jumala eli. Hän oli Jumalan poika. Mutta
hän ei ollut Jumalan ”ainoa” poika eikä ”Jumalan poika”
yliluonnollisessa merkityksessä. Hän oli ”veljistä ensimäinen”,
sillä hän oli todellisuudessa, in actu, sitä, mitä
me kaikki olemme mahdollisuuksiemme puolesta, in
potentia. Itse hän sanoo, että meitäkin on nimitettävä
Jumalan pojiksi (katsokaa seitsemättä autuudenjulistusta).
Hän tunsi siis Jumalaa, olemassaolon ja elämän
henkeä, syvemmin kuin kukaan meistä ja syvemmin
kuin kukaan ennen häntä. Älkäämme unohtako, että
profeettoja oli ollut ennen Kristusta, profeettoja ei
ainoastaan juutalaisilla, vaan kaikilla kansoilla. Kaikki
nämä profeetat olivat ihmisille paljastaneet Jumalan
hengen syvyyksiä, kukin oman henkensä kykyjen ja tietojen
mukaan. Mutta kaikki olivat kääntyneet joko
aikalaistensa tai oman kansansa tai erikoisen ihmisryhmän
puoleen; yleispätevä heidän julistuksessaan oli samalla
vaikeatajuisin. Buddha nousi kyllä kansallisten ja
aikarajojen yläpuolelle, hänen saarnansa kohdistui
ihmisiin yleensä, mutta hänen opetuksensa siveelli
nen näkökulma painosti kärsimystä liian intensiivisesti
miellyttääkseen toiminnanhaluista ihmistä. Sentähden
Jeesus Kristus aloitti uutta aikaa koko ihmiskunnalle.
Hän toi elämänymmärryksen, uskon ja siveellisen
pohjan elämälle, jommoista ennen häntä ei ollut. Hän
paljasti Jumalan olemuksen uudella tavalla. Hän saarnasi
ja opetti Isästä, elämän Hengestä, joka on hyvyys,
rakkaus, laupeus, mutta jonka valtakunta ei ole tästä
maailmasta. Tässä näkyväisessä kosmoksessa vallitsee,
ainakin toistaiseksi, n.s. paha kaikissa muodoissaan:
vihana, vainona, kärsimyksenä, onnettomuutena, sairautena,
tuskana. Isän valtakunnassa taas ”tapahtuu Jumalan
tahto”, s.o. siinä vallitsee rakkaus, autuus, ilo,
onni, rauha, sopusointu ja kaikki hyvä. Vaikka kaikki
profeetat olisivat olleet kotoisin hengessään Jumalan
valtakunnasta, ei kukaan ennen Kristusta ollut osannut
tuoda sitä valtakuntaa maan päälle niin yleispätevässä,
yksinkertaisessa ja syvästi inhimillisessä muodossa kuin
Jeesus. Jeesus oli täten erikoisasemassa. Hänen silmänsä
näki kauemmas, hänen sydämensä tunsi inhimillisemmin
ja hänen sanansa kuvasivat yleistajuisemmin
hengen valtakuntaa kuin yhdenkään profeetan ennen
häntä. Hänestä alkoi täten ihmiskunnalle uusi siveellinen
ajanjakso.
— Tuo sananne, että profeetat olivat kotoisin hengen
valtakunnasta, oli sangen kuvaava. On siis olemassa
kaksi ”valtakuntaa”: hengen ja aineen?
— On, niinkuin Jeesus sanoi: Jumalan ja mammonan.
— Ja me ihmiset kuulumme kumpaiseenkin?
— Syntyperämme nojalla kuulumme molempiin,
vaikka enimmäkseen tyydymme mammonan eli aineen
valtakuntaan.
— Mutta profeetat riistäytyivät irti aineen vallasta ja
tunsivat olevansa hengen valtakunnan lapsia?
— Aivan niin.
— Ja Jeesus Kristus oli profeetoista voimakkain, kokenein,
suurin? Mutta nythän minä ymmärränkin, mikä
oli hänen Jumalanpoikuutensa!
— Ainakin jonkun puolen siitä.
— Eikö hän ollut hengen valtakunnan jäsen, joka
ojensi auttavan kätensä aineen eli mammonan pimeydessä
vaeltaville ihmisveljilleen, kutsuen heitäkin ottamaan
osaa synnynnäiseen perintöoikeuteensa? Nyt ymmärrän,
että tämä seikka ei ole teologinen kysymys. Se
on ilmeinen tosiasia, käsinkoskettava todellisuus. Sitä
Jeesus opetti, ja ilman sitä taustaa emme ymmärrä häntä
emmekä hänen oppiaan.
— Niin, semmoinen oli hänen oppinsa ja elämänsä.
Voimme siis edetä ja käydä tarkastamaan itse vuorisaarnaa.
II.
TAIVASTEN VALTAKUNNAN PORTTI.
— Te olette jakanut vuorisaarnan suomennoksessanne,
arvatenkin sisällön mukaan, omalla tavallanne
lukuihin, enkä siitä tahdo riidellä kanssanne. Mutta
mieleni tekisi tietää, minkätähden olette varustanut n.s.
kahdeksan autuutta otsikolla ”taivasten valtakunnan
portti”.
— Vuorisaarna kuvaa elämää hengen eli taivasten
valtakunnassa; mikä silloin on luonnollisempi, kuin että
alkuun on asetettu muutamia lauseita, jotka selvästi ja
lyhyesti sanovat, kelle ovi avataan ja mikä odottaa oven
sisäpuolella? Nämä autuuden julistukset oli opittava
ulkoa muistamaan!
— Tässä välillä pieni kysymys. Se on turha, mutta
teen sen kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi. Eihän
taivasten valtakunta ole sama kuin kuolemanjälkeinen
elämä ?
— Kysymyksenne ei suinkaan ole turha. Te aavistatte
ja ymmärrätte kyllä totuuden, mutta väärinkäsitys
tässä asiassa on niin yleinen, että on varmasti hyödyksi
ja avuksi, jos heti suoraan sanomme: taivasten valtakunta
ei ole ollenkaan sama kuin kuolemanjälkeinen
elämä. Jos ihminen kuolee mammonan pimeydessä, kuluu
hänen elämänsä tuonelassa taivasten valtakunnan
ulkopuolella, niinkuin se oli kulunut maan päällä.
— Onko hän siis kadotettu?
— Tavallaan, mutta ei ikuisiksi ajoiksi. Jos ei kirkko
olisi papillisissa kokouksissaan keskiajalla julistanut pannaan
jälleensyntymisoppia, tietäisivät tänä päivänä
kaikki kristityt, että ihmisen henki syntyy uudestaan
maan päälle: se palaa tänne kärsimyksen laaksoon siihen
saakka, kunnes ihminen valitsee taivasten eli hengen
valtakunnan elämän ja siten kasvattaa itsestään henkiihmisen,
joka ei enää ole mammonan ja kuoleman orja.
— Olen kyllä kuullut tästä jälleensyntymisopista, joka
itämailla on yleisenä uskona. Onko se siis oikea oppi?
— On varmasti, mutta voimme sen toistaiseksi syrjäyttää
— teologisena tai pikemmin luonnontieteellisenä
kysymyksenä. Olkaamme vain selvillä siitä, että taivasten
valtakunta ei ole kuolemanjälkeinen elämä, vaan
henkinen olotila, joka on ikuisuudessa ja siis ajasta
riippumaton. Se on meidän takanamme nyt, niinkuin
se on kuoleman jälkeen, sillä eroituksella vain, kuten
Jeesus sanoo, että ”nyt on otollinen aika”. Nyt on vaali
tehtävä. ”Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valo on.”
— Tämän luulen ymmärtäväni.
— No niin, pankaa nyt merkille ensimäinen sana
autuudenjulistuksissa, sillä se kuvaa taivasten valtakunnan
elämää ja sanoo, mikä odottaa sisälle pyrkijää.
Tämä sana on ”autuaita”. Mitä sillä ymmärrätte?
— Autuas on kai se, joka elää ikuisessa rauhassa ja
onnessa.
— Niin, ilman teologista sivumakua. Autuutta ei saa
käsittää metafyysilliseksi olotilaksi, jota voi kokea vasta
ruumiista irtauduttua. Olen suomennoksessa säilyttänyt
tämän sanan, koska se on mielestäni kaunis ja merkitykseltään
syvempi kuin ”onnellinen”. Latinalainen alkuteksti
sanookin beati ja sen mukaan europpalaiset käännökset
beati, blessed, selig, saliga j.n.e.; ranskankieli
yksin, jolla ei ole vastaavaa sanaa, sanoo heureux,
”onnelliset”. Kreikkalaisessa alkutekstissä on makarioi.
Tämän sanan käyttö osoittaa, että tekijä on tahtonut
puhua ylönpalttisesta, taivaallisesta onnesta, sillä
muuten hän olisi voinut käyttää sanaa eutykhees tai
eidaimoon. Makar eli makarios sanottiin ihmisestä,
jonka onni oli yhtä suuri ja samanlainen kuin jumalien,
sillä jumalain autuutta kuvailtiin sanalla makar. Samaa
sanaa käytettiin myös vainajista, nim. niistä, jotka
olivat päässeet autuaitten saarille ja tulleet jumalien kaltaisiksi.
Näin ollen ei ole ihmeteltävä, että kristitytkin
ovat sekoittaneet yhteen käsitteitään taivasten valtakunnasta
ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Sitä tärkeämpi
meidän on ymmärtää, että hengen valtakunta on avoinna
kaikille ”eläville” ja vain niille ”kuolleille”, jotka sitä
eläessään ovat maistaneet. Mutta koska toiselta puolen
kaikki vainajat viettävät ylen onnellista elämää ”taivaassa”
ennen jälleensyntymistään, on tahdottu teroittaa,
että taivasten eli hengen valtakunnan elämä ei ole
ainoastaan korkeinta onnea maallisin silmin katsoen
vaan korkeinta ”taivaallistakin” onnea, mitä ihmiset kuoleman
jälkeen yleensä kykenevät nauttimaan. Tätä
kaikkea kuvaavat mielestäni hyvin sanat makarioi, beati,
”autuaat” j.n.e., ja tämä on samalla Jeesuksen opin positiivinen
siveellinen pohja. Näettehän eron tämän ja
buddhanopin välillä?
— Ero on selvä. Buddhan oppi nirvaanasta painostaa
kärsimyksen sammumista ja on pikemmin negatiivinen
luonteeltaan, jota vastoin, kuten sanoitte, Jeesuksen
puhe nimenomaisesta autuaallisesta onnesta on positiivisesti
mukaansa tempaava.
— Niin, olemassaololla ei voi viime tingassa olla
muuta tarkoitusta. Toisin sanoen: koska ikuisella olemassaololla
ei voi olla mitään ajallista ”tarkoitusta”,
täytyy sen järjellinen tarkoitus piillä sen omassa itsessään,
s.o. sen täytyy olla ikuista onnea — tai jos niin
tahdotte: ikuisesti kasvavaa, laajenevaa, syvenevää
onnea. Ja ohimennen: onko onni sama kuin muuttumattomuus
eli laiskuus?
— Minusta ei, vaikka ikuista elämää usein niin käsitetään.
— Niin, se on hirmuinen väärinkäsitys. Onni ja
autuus on työssä, hyvässä, siunausta tuottavassa työssä
— vaihdellen tietysti levon kanssa, — ja koska työ aina
on vaikeuksien ja esteiden voittamista, ei onnikaan sulje
itsestään ulos kärsimystä. Kärsimystä voi olla, mutta
onni voittaa kärsimyksen. Nyt olemme siis todenneet,
että oven takana taivasten valtakunnan elämän onni ja
autuus odottaa sisäänpyrkijöitä.
— Mutta vielä ette ole selittänyt, minkätähden käytätte
nimitystä ”portti” eli ”ovi”.
— Ovi eli portti sulkee asiattomat ulos, avautuen
ainoastaan niille, joilta ”pääsy ei ole kielletty”. Taivasten
eli hengen valtakunnan portti määrittelee, ketkä ovat
kelvolliset astumaan valtakuntaan. Tämä määrittely
annetaan autuudenjulistuksissa.
— Toisin sanoen siis taivasten valtakuntaan kelpaavat:
hengessään köyhät, lempeät, murheelliset, oikeamielisyyttä
janoavat, armeliaat, puhdassydämiset, rauhantekijät
ja oikeamielisyyden takia vainotut?
— Juuri niin, ja tahdomme kohta tutkia tarkemmin
näitä ehtoja. Sallikaa minun vain huomauttaa, että nuo
kahdeksan autuudenjulistusta jakautuvat neljään pariin:
ensimäinen ja viimeinen, toinen ja seitsemäs, kolmas ja
kuudes, neljäs ja viides. Kuvitelkaa, että ne ovat pujotetut
nuoraan; nostakaa nuoraa keskeltä, niin yhteenkuuluvat
autuudet joutuvat rinnatusten ja koko laite
muodostaa todellisen ahtaan portin. Tulette kohta huomaamaan,
että tämä ei ole mielivaltainen menettely.
— Sangen kiintoisa keksintö! Sitäkö varten olette
muuttanut toisen ja kolmannen julistuksen järjestyksen?
Panin äsken merkille, että teidän suomennoksessanne
”lempeät” ja ”murheelliset” ovat päinvastaisessa järjestyksessä
kuin tavallisessa raamatussa.
— Vai panitte sen merkille? No niin, jos olisin sen
mielivaltaisesti tehnyt, silloin voisi sanoa, että Matteuksen
evankeliumin kirjoittaja ei luultavasti itse ajatellut
säkeitä parittain eikä niiden muodostamaa porttia. Mutta
kuulkaa nyt, kuinka asian laita on. Olin miettiessäni
nähnyt, että julistukset jakautuvat parittain ja että tavallisen
järjestyksen mukaan toinen ja kuudes, kolmas
ja seitsemäs kuuluivat yhteen. Mutta koska tämä ei
ollut mielestäni johdonmukaista, kysyin itseltäni, ovatko
autuudet samassa järjestyksessä kaikissa teksteissä.
Rupesin etsimään, ja tiedättekö, minkä löydön tein?
Siinä tekstissä, jota pidetään toisena alkutekstinä, Hieronymuksen neljännellä vuosisadalla suorittamassa latinalaisessa
käännöksessä, jonka prof. C. Tischendorf v.
1850 julkaisi painosta kopioituaan latinankielisen tekstin
paraimman ja vanhimman käsikirjoituksen (n.s.
codex amiatinus) mukaan, oli autuudenjulistusten järjestys
semmoinen kuin sen olla piti! Tämä seikka viittaa
mielestäni siihen, että ”keksintöni” ei ollut tuulesta
temmattu.
— Sehän oli todella merkillistä.
— Niin, tämä on tärkeä seikka, kuten näette, kun nyt
ryhdymme julistuksia tarkastamaan. Mennään järjestyksessä.
Ensimäinen kuuluu: ”autuaita köyhät hengessään,
sillä heidän on taivasten valtakunta”, ja viimeinen:
”autuaita ne, joita oikeamielisyyden takia vainotaan,
sillä heidän on taivasten valtakunta”. Nämä kuuluvat
yhteen — muodollisesti jo senkin nojalla, että
jälkilause molemmissa on sama. Huomatkaa predikaatin
nykyaikainen muoto molemmissa lauseissa: ei ole siis
kysymys lupauksesta, kuten toisissa julistuksissa (esim.
”tulevat perimään”), vaan toteamisesta: ”heidän on taivasten
valtakunta”. Tämä ensimäinen pari osoittautuu
siis vankaksi ja perusteelliseksi, ehkä saamme sanoa tärkeimmäksi:
tämä ehto on ensimäisenä täytettävä, sitten
vasta kykenee toisiin.
— Huomaan teidän suomennoksessanne pari poikkeusta
vanhasta. Sanotte ”köyhät hengessään”, jota
vastoin kielellisesti korjatussa vanhassa suomennoksessa
sanotaan ”hengessään köyhät”, joka minusta on luonnollisempi
sanajärjestys. Ja ”vanhurskas” sanan asemasta
käytätte sanaa ”oikeamielinen”. Miksi?
— Vanhurskas on vanha ja kaunis sana, mutta epäselvä.
Mitä se merkitsee? Se vivahtaa ”hurskas”-sanaan
ja tuo mieleen teeskennellyn ilmeen. Kreikkalaisessa
alkutekstissä on dikaiosynee, latinalaisessa iustitia.
Europpalaiset käännökset sanovat giustizia, justice,
righteousness, Gerechtigkeit, rättfärdighet, joissa kaikissa
kaikuu sana ”oikeus”. Dikaiosynee ja iustitia vastaavat
toisiaan, sillä edellisen juuri on dikee, oikeus
(oikeuden jumalatar) ja jälkimäisen juuri on ius, oikeus.
”Oikeamielisyys” on täten — ainakin toistaiseksi — paras
suomennos.
— Ei sana ”vanhurskas” minuakaan miellytä, mutta
ei sillä sanakirjojen mukaan ole muuta merkitystä kuin
”rättfärdig, rättrådig”.
— Annamme asian olla sub iudice. Välttämätöntä
vain on tietää, että ”vanhurskas” merkitsee ”oikeamielinen”
eikä tarkoita mitään hurskasta jumalisuutta.
— Siirtykäämme nyt ensimäiseen autuuteen.
— Niin, ”autuaita köyhät hengessään” kuuluu kreikaksi
makarioi hoi ptookhoi too pneumati ja latinaksi
beati pauperes spiritu. Kuten huomaatte olen säilyttänyt
alkutekstien sanajärjestyksen.
— Mutta miksi ?
— Muistattehan, että ennen sanottiin suomeksi Lutherin
mukaan ”henkisesti vaivaiset”, joka antoi aihetta siihen
hulluun väärinkäsitykseen, että tyhmät, yksinkertaiset,
henkisesti alaikäiset ihmiset olivat erikoisesti armoitettuja
olentoja ja että toiselta puolen älykkäät, nerokkaat,
viisaat olivat Jumalalle vastenmielisiä. Uusi suomennos
”hengessään köyhät” on erinomainen edistys
askel, sillä sen merkitystä voi kuvata näin: ”ne, jotka
hengessään tuntevat olevansa köyhiä, ne, jotka kaipaavat
henkeä”. Eikö niin?
— Epäilemättä. Ja sitä kai teksti tarkoittaa?
— Voihan sen niinkin ymmärtää. Datiivi too pneumati
voi määräyksenä kuulua hoi ptookhoi sanalle ja siis
ilmaista, missä kohden köyhyys tuntuu tai mistä on
köyhä. Ptookhos-sana merkitsee nimittäin ”kerjäläinen”
alkuaan ja hoi ptookhoi too pneumati voidaan suomentaa
joko ”ne, jotka ovat kerjäläisiä hengessä” tai
vielä paremmin ”ne, jotka kerjäävät henkeä”. Jälkimäinen
suomennos tuokin sisältöä lauseeseen. Jokainen
ihminen saattaa tuntea itsensä köyhäksi hengen puolesta,
hengen asioissa, henkisessä tiedossa ja elämässä,
ja jos hän silloin kaipaa ja ”kerjää” henkeä, voidaan
häntä sanoa autuaaksi, koska Jeesuksenkin sanojen mukaan
”taivaallinen Isä antaa pyhän hengen niille, jotka
häneltä sitä anovat!” (Luukk. XI: 13).
— Eikö teksti siis ole näin ymmärrettävä?
— Ei, taikka ainakin vain sivumennen. Pääasia on
toinen tulkinta. Ottakaa nimittäin huomioon, että Luukkaan
evankeliumissa on parallellipaikka. Kuudennessa
luvussa kerrotaan Jeesuksesta: ”Ja hän nosti silmänsä
ja katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: ”autuaita (te) köyhät;
sillä teidän on Jumalan valtakunta”. Sana ”hengessä”
puuttuu. Alkutekstissä makarioi hoi ptookhoi ilman
lisäystä too pneumati. On siis kysymyksessä köyhyys,
tavallinen, aineellinen, maallinen köyhyys: ”autuaita ovat
köyhät”.
— Mutta tämä on minusta huonompi tulkinta! Kaikki
köyhät ja kerjäläisetkö siis olisivat autuaita, heillekö
kuuluisi taivasten valtakunta paljaan köyhyyden nojalla!
— Se on sananmukainen käännös.
— Olisiko Jeesus semmoista tarkoittanut?
— Jeesuksen tarkoitus selviää rinnakkaisjulistuksesta:
”autuaita ne, joita oikeamielisyyden takia vainotaan”.
Köyhät ja oikeamieliset! Ketkä ne ovat? Kerjäläiset,
jotka varastavat? Köyhät, jotka kadehtivat rikkaita?
Sosialistit, jotka huutavat yhteiskunnan vääryyttä?
Kommunistit, jotka vallankumouksessa ”jakavat tasan”
ja itse pääsevät pohatoiksi? Ahneet ja saiturit, jotka
aina ovat mielestään köyhiä? Näitäkö Jeesus, ihmistuntija,
tarkoittaa? Ei lainkaan. He ovat hänen mielestään
rikkaita, sillä heidän sydämensä on kiinni tämän
maailman tavaroissa. ”Köyhillä” Jeesus tarkoittaa niitä,
jotka samalla ovat ”oikeamielisiä, oikeudentuntoisia”,
joiden sydän on vapaa mammonan vallasta, jotka eivät
mitään ajattele ”omistavansa”, vaan ovat kuin huoneenhaltijoita,
joiden huostaan yhteistä omaisuutta on
uskottu. ”Köyhyys”-sanalla on Jeesuksen suussa psykologinen
merkitys. Se ei ole sama kuin puute, varattomuus,
kurjuus, sillä kurjuus usein herättää pahoja haluja,
vaan se on sydämen vapaaehtoinen luopuminen
maallisista rikkauksista ja omistuksista ja sen väsymätön
toivomus ja rukous, että maallista hyvää riittäisi kaikille,
että taloudellinen elämä järjestyisi rakkauden ja
veljeyden pohjalle. ”Köyhä” on siis se, joka ei itselleen
vaadi eikä itseään ajattele, vaikka hän olisi maallisesti
rikaskin. Ensimäiset kristityt koettivat ratkaista tämän
pulman siten, että kaikki omaisuus oli heillä yhteistä.
— Siis kommunistinen, bolshevistinen periaate käytännössä
toteutettuna?
— Ei ollenkaan, sillä Jerusalemin seurakunta oli vapaa,
s.o. kenenkään ei ollut pakko siihen liittyä. Joka
siihen pyrki, hän vapaaehtoisesti toi tavaransa ja omaisuutensa
apostolein jalkain juureen. Huomatkaa: apostolein.
Seurakunta hävisi, kun ei enää ollut apostoleita.
Yritys olikin teennäinen. Ei voi asettaa laiksi ja säännöksi
semmoista, joka ollakseen todellista riippuu ihmisen
sydämestä ja omastatunnosta. Jerusalemin seurakunta
menestyi niin kauan kuin apostolein voimakas
henki ja esimerkki sitä ylläpiti. Mutta ihmisen täytyy
oppia ”köyhäksi” missä oloissa tahansa. Ja kun ymmärrämme,
mitä köyhyydellä tarkoitetaan, ymmärrämme
myös, että semmoisessa merkityksessä köyhä ihminen on
autuas, onnellinen. Matteuksen evankeliumin tekijä
onkin tahtonut tätä painostaa lisäämällä sanan too pneumati,
hengessä. Hän on vain tarkoittanut sitä määräykseksi
sanalle makarioi, autuaita. Siis: ”köyhät ovat hengessään
autuaita” — ”autuaita köyhät hengessään”.
Sentähden olen suomennoksessa säilyttänyt alkutekstin
sanajärjestyksen. Tässä on itse asiassa annettu meille
Jeesuksen mieleisen köyhyyden mittapuu: se tekee meidät
hengessämme autuaiksi, onnellisiksi, rauhallisiksi.
Jos siis ken — juuri suhteessaan aineelliseen maailmaan,
mammonaan — on hengessään onnellinen, koska hän
vapaana sen pauloista tuntee olevansa mammonan herra,
on hän ”köyhä”.
— Onko hän aina samalla taloudellisesti hyvin voipa?
— Ette käsitä asiaa, jos noin kysytte. Ei tässä ole
puhetta ulkonaisesta. ”Köyhä” ihminen voi olla taloudellisesti
kerjäläisen asemassa. Sitähän profeetat ja
apostolit tavallisesti ovat olleet ja ovat! Jeesus Kristus
itse ensimäisenä! Buddha samoin. Kukaties jokainen
herätessään luopuu tavaroistaan, jos hänellä niitä on.
Hengen elämä alkaa aina sydämen luopumisella, sydämen
köyhyydellä, ja tämä pukeutuu ulkonaiseen, ikäänkuin
symbooliseen tekoon. Mutta painopiste ei ole ulkonaisissa,
vaan sisäisissä. Sen sydämestään köyhä pian
huomaa. Ja sentähden hän ei pelkää, jos kohtalo määrää
hänet omaisuuttakin hoitamaan, — sitähän esim.
apostolit saivat tehdä köyhäin seurakunnassa Jerusalemissa
! Hän vain hoitaa omaisuuttaan niinkuin apostoli.
— Nyt ymmärrän. Tämä todella valaisee autuuden
julistuksia.
— Niin, te huomaatte nyt, että voidakseen astua taivasten
valtakuntaan, täytyy pyrkijän olla köyhä. Mutta
kun hän on köyhä, on hän samalla jo valtakunnassa.
Ensimäinen ehto on täytetty. Ja se on ehdoton ehto.
Sen perästä vasta toiset ovat mahdolliset.
— Kovin minua haluttaakin kuulla nyt seuraavista.
— Toinen pari kuuluu: ”autuaita lempeät, sillä he
tulevat perimään maan” ja ”autuaita rauhanrakentajat,
sillä heitä tullaan nimittämään Jumalan pojiksi”. Huomaatteko,
että jälkilauseissa on tässäkin yhteyttä: ”periä”
ja ”pojat”?
— Vanhassa suomennoksessa on ”lapset”.
— Sekään ei muuttaisi kyseessä olevaa asiaa, mutta
se on väärä suomennos. Alkutekstissä on hyios, latinaksi
filii; ranskalainenkin testamentti sanoo fils, mutta ita
lialainen lieventää sen figliuoli’ksi, ja muut sanovat jo
children of God, Kinder Gottes, Guds barn, joka on
Lutherin käännös. Mutta eihän meillä ole syytä salata
totuutta! Kreikkalainen hyios ei merkitse mitään muuta
kuin (isän) ”poika”, ruotsiksi son. Väärä käännös on
johtunut siitä ennakkoluulosta, että Jeesus yksin oli
”Jumalan poika”. Evankeliumi kuitenkin omilla sanoillaan
todistaa, että ”lempeät ja rauhanrakentajat” ovat
niin merkillisiä ihmisiä, että heitä tullaan nimittämään
”Jumalan pojiksi”; heidät nostetaan siis Jeesuksen tasalle.
— Eikö tämä juuri ole liioiteltua? Sitä kai kääntäjät
ovat tahtoneet välttää käyttämällä lievempää lapsi-sanaa.
— Mitä syytä meillä on ”parannella” evankeliumin
tekstiä? Eikö tehtävämme ennen kaikkea ole sitä
ymmärtää?
— No mitenkä siis selitätte tämän kohdan?
— Kaikki riippuu siitä, että ymmärrämme, mitä sanoilla
”lempeät” ja ”rauhanrakentajat” tarkoitetaan. Se
mikä meitä ensin hämmästyttää, voi silloin käydä tajuttavaksi.
— Olette tässäkin kohden käyttänyt toisia sanoja:
vanhan ”sävyisän” asemasta ”lempeät” ja ”rauhantekijäin”
tilalla ”rauhanrakentajat”. On kai painava syy?
— Epäilettekö? Jos ei suomennokseni vastaa alkutekstiä
paremmin kuin vanha käännös, on syynä suomalaisen
korvani heikkous. Mutta sitä varten näissä kommentaarioissa
valaisen asioita. Tahdotte siis ensinnäkin
tietää, minkätähden ”sävyisä” on muutettu ”lempeäksi”.
Tämä sana kuuluu kreikkalaisessa tekstissä praeis, versio vulgatassa. mites; suomeksi ”lempeät”. Sana ”sävyisä”
merkitsee ruotsiksi ”foglig, undfallande” ja painostaa
siis ”sävyisän” ihmisen suhdetta toisiin: häntä on
helppo taivuttaa, hän mukautuu, hän alistuu. Sitä ei
ole lainkaan tarkoitettu — se on peräti negatiivinen ominaisuus.
Praeis kuvaa niitä ihmisiä, jotka luonteeltaan
ovat hellämielisiä, lempeitä, hiljaisia, hyviä, joka on positiivinen
ominaisuus. Ranskalainen käännös sanookin
doux, mutta muut hieman horjuen mansueti, meek,
sanftmiitigen, saktmodiga, jotka sanat kuitenkin kaikki
ovat parempia kuin ”sävyisät”. Lempeä ja hiljainen
voi olla horjumaton, järkähtämätöön, mutta voiko sävyisä
sitä olla?
— En tiedä. Eiköhän?
— Ratkaisu riippuu siis suomalaisesta kielikorvasta.
Autuuden julistuksessa joka tapauksessa tarkoitetaan
niitä, jotka ovat positiivisesti ja aktiivisesti lempeitä,
hiljaisia, myötätuntoisia, ymmärtäväisiä toisia kohtaan ja
antavat heille anteeksi, mutta eivät suinkaan ole arkoja,
pelkureita, ”holtittomia”.
— Mutta sanoihan Jesus itse: ”käännä vasen
poski —”
— Ja luuletteko hänen sillä kehoittaneen pelkuruuteen?
Silloin ette ymmärrä Kristuksen oppia. Mutta
tähän palaamme myöhemmin.
— Suokaa anteeksi keskeytykseni, joka oli tuulesta
temmattu. Uskon olevani selvillä ”sävyisä” ja ”lempeä”
sanan erosta, niinkuin te sen käsitätte.
— Kiinnitämme siis huomiomme toiseen käännökseen
”rauhanrakentajat”. Kreikkalaisessa tekstissä on eireeno
poioi, latinalaisessa pacifici. Samanmukaisesti italialainen
testamentti sanoo pacifici, englantilainen peacemakers,
saksalainen friedfertigen, ruotsalainen fridsamma,
mutta ranskalainen ceux qui procurent la paix,
joka paraiten vastaa evankeliumitekstin henkeä. Tässä
on näet taasen ero passiivisuuden ja aktiivisuuden välillä.
Jos sanomme ”rauhantekijät”, jää pääpaino sanalle
”rauha” ja sivuseikaksi, miten se on saatu aikaan.
Tätä tahdon välttää sanomalla ”rauhanrakentajat”, sillä
”rakentaminen” ilmaisee, että on tehty jotakin, on puuhattu,
on toimittu rauhan aikaansaamiseksi.
— Vastaako tämä sitten paremmin alkutekstin sanamuotoa
?
— Vastaa, kun oikein ymmärrämme kreikkalaista sanaa
eireenopoioi. Eireene on ”rauha” ja ennen kaikkea
sitä ”rauhaa maan päällä”, jota enkelit lauloivat Jeesuksen
syntyessä (Luukk. ev. II: 14). Poioi johtuu sanasta
poiein, joka on erittäin positiivinen sana: ”saada aikaan,
rakentaa, luoda”. Poiein-sanasta tulee esim. poieesis,
”runous”! Vaikka eireenopoios jokapäiväisessä puhekielessä
saattoi merkitä m.m. ”rauhoittaja, tyynnyttäjä”,
oli sen varsinainen, alkuperäinen ja niin sanoaksemme
juhlallisempi merkitys ”rauhan aikaansaaja”, ”rauhan
rakentaja”.
— Hm. Minusta olette miltei pedanttimainen näissä
merkitysten vivahduksissa ja määrittelyissä.
— En ollenkaan, jos käsitätte, mihin tähtään. Muistakaa,
että autuuden julistuksessa on puhe niistä, jotka
saavat aikaan ja rakentavat rauhaa maan päälle.
— Siis esim. sotapäälliköt?
— Sotapäälliköt saavat kyllä aikaan rauhaa, kun ovat
voittaneet vihollisensa, mutta se rauha tulee silloin itsestään.
Siitä Jeesus ei puhu.
— Tuskin raamatunlausetta on koskaan niin ymmärrettykään.
Rauhan rakentajat ovat siis niitä ihmisiä,
jotka saavat riitapuolet sopimaan keskenään, — tuomarit
esim. ?
— Pikemmin sitä. Toisten asioihin sekaantuminen
on harvoin paikallaan, mutta ”tuomion” lausuminen,
kun vedotaan puolueettoman oikeudentuntoon, on luonnollinen
ja inhimillinen teko. Varsinaisesti ei kuitenkaan
autuuden julistus sitä tarkoita.
— Mitä sitten?
— Rauhan rakentajat ovat niitä ihmisiä, joiden elämä
ja työ tähtää rauhan aikaansaamiseen maan päällä, jotka
työskentelevät Jumalan valtakunnan puolesta, ikävöiden
sitä profeettain ennustamaa aikaa, jolloin maan päällä
vallitsee rauha.
— Tämä on hieman epämääräistä. Eivätkö sodatkin
valmista sitä aikaa? Kaikki sankarit, jotka kunnian kentällä
kaatuvat, uskovat palvelevansa rauhan asiaa.
— Välillisesti sitä tekevätkin, koska kaikki paha lopulta
kääntyy hyväksi. Mutta rauhan rakentamisella
Jeesus ei tarkoita sotaa.
— Sanoihan hän kuitenkin: ”en ole tullut maan
päälle rauhaa tuomaan, vaan miekkaa” (Matt. X:34).
— Tai niinkuin Luukas sanoo: ”vaan eripuraisuutta”,
sillä tekstistä näkyy, ettei Jeesus puhu sodasta. Lisätäänhän
kohta: ”sillä minä olen tullut nostamaan poikaa
riitaan isäänsä vastaan ja tytärtä äitiänsä vastaan ja
miniää anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihollisiksi tulevat
hänen perhekuntalaisensa” (Matt. X: 35,36). Ei ole
kysymystäkään sodasta, vaan aatteellisesta erimielisyydestä.
Jeesuksen seuraaja herättää paheksumista, väärinkäsitystä,
vihaa ja vainoa omissa perhekuntalaisissaan:
hän, opetuslapsi, ei riitele, mutta hänen ”lempeä
horjumattomuutensa” saa toisten veren kuohumaan —
joksikin aikaa. Se on ohimenevä ilmiö, ja entistä todellisempi
rauha palautuu kerran. Rauhan rakentajilla Jeesus
ei näin ollen autuudenjulistuksessa tarkoita niitä,
jotka tarttuvat miekkaan, vaan niitä, jotka työskentelevät
rauhan aikaansaamiseksi oikeilla keinoilla.
— Millä?
— Keinot on määritelty rinnakkaisjulistuksessa:
”lempeät”. Jeesuksen mieleisiä rauhanrakentajia ovat
ne, jotka sanan ja hengen, esimerkin ja elämän lempeällä
ja hiljaisella voimalla työskentelevät ihmiskunnan onnen
puolesta. Joiden sydän on täynnä rauhan ajatuksia, he
tekevät sanallaan ja käytöksellään työtä rauhan puolesta.
Väkivalta tai pakko, kouraantuntuva tai aatteellinen, ei
kuulu heidän ohjelmaansa. Tämä on niin tärkeätä, niin
erikoista Kristuksen seuraamista, että rauhan rakentajia
(taivasten valtakunnassa) nimitetään ”Jumalan pojiksi”.
Ja osoittaakseen, ettei heidän työnsä ole turha, vaikka
inhimillisesti katsoen tuntuu, niinkuin eivät saisi mitään
aikaan, lupaa Jeesus heille vielä, että he, jotka ovat lempeitä
eivätkä turvaudu vääriin keinoihin, lopulta ”tulevat
perimään maan”. He siis lopulta voittavat. Maailma
lopulta tunnustaa, että muilla keinoin rauha ja onni ei
ole luotavissa. Maailma lopulta luovuttaa vallan heille.
— Tarkoitatteko, että ”lempeät rauhanrakentajat”
lopulta tulevat kansojen johtajiksi ja kuninkaiksi?
— Ainakin vertauskuvallisesti. Ja jos silloin vielä on
kuninkaita ja johtajia, niinkuin sanotte, on luonnollista,
että lempeimmät, viisaimmat, rauhallisimmat valitaan
kunniaistuimille.
— Onhan nuo näköaloja. Merkillisiä asioita kaivatte
esille raamatunlauseista.
— Mutta ei teennäisiä, huomatkaa se. En aseta lauseihin
mitään, mitä ei niissä ole.
— Myönnän, että selityksenne tuntuvat luonnollisilta
ja asiallisilta, mutta hämmästyttäviä ja ennen kuulumattomia
ne ovat.
— Ihmiset eivät ole tulleet niitä ajatelleeksi. Tai ehkä
ovat. En tunne paljonkaan n.s. uskovaista kirjallisuutta.
— Tuskin uskovaiset ovat tuommoisia löytöjä tehneet.
He pysyvät kiltisti ”sanassa” semmoisena kuin se
on painettu.
— Mutta yksityiset uskovaiset ovat hyvinkin voineet
aavistaa, mistä on kysymys. Vaan jättäkäämme tämä
ja siirtykäämme seuraavaan autuudenpariin. Se kuuluu:
”autuaita murheelliset, sillä heitä tullaan lohduttamaan”
ja ”autuaita puhtaat sydämestä, sillä he tulevat
näkemään Jumalan”. Huomatkaa taas jälkilauseiden
yhtäläisyys: ”heitä tullaan lohduttamaan”, ”he tulevat
näkemään Jumalan”. Suurin lohdutus, mikä ihmisen
osalle voi tulla, on, että hän saa nähdä Jumalan, koska
silloin murheen syy hänelle selviää samalla kuin murhe
itse katoaa. Tämän kokenut tietää.
— Aioin juuri sanoa, että tuon tietää ainoastaan kokenut.
— Niin, mutta sen voi ymmärtää ken tahansa, jolla
ei ole väärä kuva Jumalasta, s.o. jolla ei ole mielessään
epäjumalan kuva. Muistakaa, että ”Jumala” on elämän
henki, olemassaolon tajunta. Järjellemme Jumala siis
m.m. on totuus. Ajatelkaa nyt totuuden voimaa. Oli
kysymys inistä asiasta tahansa, ainahan totuus on parempi
kuin tietämättömyys, epätietoisuus, epäily. En
puhu ihmisistä, jotka eivät usko ”kestävänsä totuutta”,
jotka mieluummin elävät ”hullun paratiisissa” kuin katsovat
totuutta silmiin. Heillä on palkkansa. Valhe heitä
lumoo. Mutta nythän oli kysymys järjestä. Järki ja
totuus ovat tekemisissä toistensa kanssa. Järki kaipaa
totuutta. Järki iloitsee totuudesta. Järkevä ja ajatteleva
ihminen ei missään asiassa pelkää totuutta. Totuus on
hänen korkein päämääränsä, hänen ilonsa, hänen lohdutuksensa.
Mutta Jumala on paljon enemmän kuin totuus
näin käsitettynä. Jumala on henki ja elämä. Jos
esim. sairaudesta tiedämme totuuden, s.o. mikä sairaus
on, emme silti ole sairaudesta päässeet, mutta jos tuossa
totuuden tiedossa samalla olisi lääke, jos tieto samalla
heti parantaisi, silloin meillä olisi kuva ja esimerkki siitä,
mitä Jumala totuutena on. Jumala on totuutena samalla
elämä, terveys, onni, rauha, autuus j.n.e. ”Nähdä
Jumala” ei siis ole sama kuin nähdä jokin tieteellinen
tai filosofinen totuus. ”Nähdä Jumala” on samalla tulla
osalliseksi Jumalan totuudesta, Jumalan elämästä, hengestä
ja autuudesta. Ken näkee Jumalan, hän on Jumalasta
osallinen, hän on ylhäältä syntynyt, korkeudesta
siinnyt. Hän on jo taivasten valtakunnassa, hän on jo
saanut nimekseen Jumalan poika. Kukaan muu ei voi
Isää nähdä kuin Poika.
— Tuo on korkeata kokemusta, tavalliselle ihmiselle
käsittämätöntä.
— Sitä Jeesus opettaa.
— Mutta harvoin luulen, että murheellinen ja sureva
ihminen saa niin korkeita kokea.
— Hyvä, että huomautitte. Ei tässä olekaan kysymys
tavallisista maallisista suruista ja murheista. Autuuden
julistukset on otettava rinnakkain. Tässä on vain kysymys
niiden murheesta, joiden sydän on puhdas. Penthuuntes
samoinkuin latinan qui lugent tarkoittaa niitä
murheellisia, jotka surevat jonkun kuolemaa. Lähinnä
onkin sentähden ollut se sangen inhimillinen tulkinta,
että Jeesus tahtoo lohduttaa niitä, jotka kuoleman kautta
kadottavat rakkaan omaisen tai ystävän. Italialainen
testamentti sanookin chi fanno cordoglio, ranskalainen
qui sont dans l’affliction, englantilainen they that mourn,
saksalainen die da Leid tragen juuri ”sydänsurua” ajatellen.
Ainoastaan suomalainen ja ruotsalainen käännös
käyttää sanaa, joka ei niin selvästi viittaa sydänsuruun
jonkun kuoleman johdosta: ”murheelliset”, de bedrövade.
Olen säilyttänyt tämän sanan omassa suomennoksessani
tarkoitusta vastaavampana.
— Nyt en käsitä teitä. Semmoinen suomennoshan on
vapaa, koska alkutekstissä puhutaan surusta, joka johtuu
jonkun kuolemasta. Enkä muutenkaan käsitä, mitä
yhteyttä surulla ja murheella on sydämen puhtauden
kanssa. Suru rakkaan omaisen kuolemasta on tavallisesti
koko lailla itsekäs.
— Siinäpä sen näette. Autuuden julistuksessa ei
saata olla puhetta semmoisesta surusta. Sentähden on
epämääräinen sana ”murheellinen”, bedrövad, parempi
— En sittenkään ymmärrä mitään.
— Ymmärrätte heti, kun sanon, että tässä on kysymyksessä
se suru, joka seuraa sydämen puhdistusta ja
on sille ominainen.
— Selittäkää, pyydän.
— ”Puhtaat sydämestä” eli ”puhdassydämiset” kuuluu
alkuteksteissä hoi katharoi tee kardia, latinaksi
mundo corde. Kreikkalainen sana katharos merkitsee
”liasta puhdas”, ”tyhjä”, sitten myös ”siveellisesti moitteeton,
puhdas”; mundus samaten on ”puhdas, siisti”,
sitten myös ”käytöksessään siisti, hieno”. Molemmat
sanat tuovat mieleen sekä semmoista puhtautta, jota ei
vielä ole liattu, että semmoista, josta lika on poistettu.
Jos ajattelemme sydämen puhtautta, voi tämä olla ihmisellä
luonnostaan ja silloin hänen tehtäväkseen jää säilyttää
sydämensä puhtaus; tai se voi olla hänellä puhdistavan
itsekasvatuksen kautta saavutettuna. Kreikkalainen
sana katharsis, ”puhdistus, sovitus” käytettiin
ammoisista ajoista saakka siitä uskonnollisesta sovitusuhrista,
jota rikoksentekijän piti suorittaa, ja mysterioiden
aikana siitä sielun ja ruumiin puhdistuksesta, joka
oli läpikäytävä, ennenkuin pyrkijä sai ottaa osaa n.s.
pienempiin mysterioihin. Muistuu mieleen Buddhan
mieteruno, kun hän seuraajiaan varten yhdisti oppinsa
muutamaan lyhyeen neuvoon:
Sabba paapassa akaranam,
Kusalassa upasampadaa,
Sa tshitta pariijoo dapanam
Eetam Buddhaanusaasanam,
s.o. ”luopua kaikista pahoista teoista, aikaansaada kaikkea
hyvää, puhdistaa oma mielensä (sydämensä) —
tämä on Buddhain ainainen ohje”. Siinä Buddha nimenomaan
puhuu sydämen puhdistuksesta positiivisena ja
aktiivisena toimenpiteenä, eikä meillä ole mitään syytä
otaksua, että Jeesus olisi tarkoittanut ainoastaan niitä,
esim. lapsia ja turmeltumattomia nuoria, joiden sydän
luonnostaan vielä on puhdas. Mutta sanokaapa minulle,
mikä on sydämen puhtaus?
— Tavallisesti kai sillä tarkoitetaan aistillisuudesta
vapaata ja muutenkin vilpitöntä mieltä.
— Niin, Jeesus itse määrittelee asiaa, kun hän nimittää,
mitä kaikkea sydämestä voi käydä ulos: ”sillä sydämestä
lähtee pahoja ajatuksia, murhia, aviorikoksia, haureuksia,
varkauksia, vääriä todistuksia, pilkkaa”. (Matt.
XV: 19). Näistä vioista ja paheista on siis vapaa sydän,
joka on puhdas.
— Mutta kenen sydän on puhdas, kun pahat ajatuksetkin
luetaan sydäntä saastuttaviksi?
— Tepä sen sanotte: kenen? Jeesus mainitsee pahat
ajatukset ensimäisinä, sillä ne ne karkoittavat puhtauden
useimpien sydämestä. Ja mitä me näin ollen saatamme
muuta ajatella Jeesuksen tarkoittaneen kuin että saastaistakin
sydäntä voidaan puhdistaa?
— Onko sitten semmoisesta toivoa? Eikö ihmisten
yhtämittainen kokemus osoita, ettei ole mahdollista
päästä omasta syntisyydestään ja epäpuhtaudestaan,
vaan että tässä täytyy turvautua vapahtajan apuun, jotta
sovinto aikaansaataisiin Jumalan kanssa?
— Teennäinen, tekisipä mieleni sanoa hysteerinen
”sovinto” velkojan kanssa on tarpeen ainoastaan sille,
joka tahtoo päästä velastaan työttä ja vaivatta. Joka
hiljalleen ja väsymättä suorittaa tehtäviään, hän elää
ainaisessa sovussa isäntänsä kanssa,
— Tällä tarkoitatte —?
— Että jos ihminen silmänräpäyksessä tahtoo tulla
pyhäksi ja puhtaaksi sydämestään oltuaan sitä ennen
kaikella tavalla paha ja saastainen, hän surkeasti pettyy
ennen pitkää, vaikka kääntymyksessä ja heräämyksessä
Jumalan armo olisikin ollut ylitsevuotava.
— Mitä hänen on tehtävä?
— Hänen on pestävä sydämensä puhtaaksi joka
päivä, uudestaan ja uudestaan, kunnes ei mikään tahra
siihen enää pysty.
— Mutta kuinka tämä on mahdollinen?
— Buddhan sanoissa piilee keino: sa tshitta pariijoo
dapanam, ”oman mielensä puhdistaminen”, s.o. ajatusten
säännöllinen puhdistus, niiden vartioiminen ja hillitseminen.
Ajatukset ovat lähimpänä ihmistä itseään, hänen
tahtovaa minäänsä; ajatuksiaan hän sentähden voi
oppia ohjaamaan, keskittämään, valikoimaan. Helppoa
se ei ole — se on kuin nuoren villin varsan hillitsemistä,
mutta kestävälle ja väsymättömälle se käy. Miksikä siis
tahtoisimme heittää toisen niskoille työn, jonka itse kykenemme
suorittamaan? Ajatustemme puhdistamiseen
pystymme. Ja kun sydämestämme teemme temppelin,
jossa saasta ei viihdy, kyllä ”Jumalan armo” ottaa siihen
asuntonsa.
— Seuraako tätä puhdistusta se murhe ja suru, josta
on ollut puhe?
— Ei mikään vaikeroiva murhe, vaan hiljainen surumielisyys,
joka aiheutuu siitä, että sydän puhdistuessaan
ikäänkuin tyhjenee ja kuolee maailmalle. Murhe, josta
autuudenjulistus puhuu, on tyhjyyden tunne, joka seuraa
oman itsekkään personallisuuden kuolemaa. Se on
murhe, jolla jo sinään on oma salaperäinen lohdutuksensa,
ja sen huippusaavutus on ”Jumalan näkeminen”.
— Vaikka nämä ovat minulle ”yliluonnollisia” asioita,
luulen kuitenkin ymmärtäväni, mitä tarkoitatte, ja näen,
että järjestelmässä on logiikkaa.
— Kolmas autuudenpari on täten saanut selvityksensä.
Nyt käännymme neljänteen, jonka ei kauan tarvitsekaan
kiinnittää huomiotamme. Se kuuluu: ”autuaita
ne, jotka isoavat ja janoavat oikeamielisyyttä, sillä heitä
tullaan ravitsemaan” ja ”autuaita armeliaat, sillä heitä
kohtaan tullaan osoittamaan laupeutta”. Olemme jo
edellä puhuneet siitä, miksi suomennoksessa olen ”vanhurskautta”
sanan asemasta käyttänyt sanaa ”oikeamielisyyttä”.
Tässä varsinkin semmoinen sana kuin ”vanhurskaus”
voisi antaa väärän vivahduksen lauseen merkitykselle,
sillä se toisi mieleemme jotain omaa — siis
itsekästä — pyhyyttä, jota meidän pitäisi isota ja janota.
Dikaiosynee taas tekstissä selvästi viittaa siihen, että on
ikävöitävä ”oikeamielisyyttä”, s.o. sitä mieltä, joka tahtoo
oikeutta maan päälle — eikä suinkaan oikeutta vain
omalle itselleen, vaan kaikille. Tätä mielen ja hengen
kaipuuta ”tullaan ravitsemaan”, s.o. semmoiselle mielelle
selviää, mitä ”oikeus” merkitsee sekä maalliselta että taivaalliselta
näkökannalta. Oikeamielisyyttä, oikeata
mieltä janoavan ihmisen järki kirkastuu. Mutta hänen
oikeuden janonsa ei saa olla kiihkoisa, ei vihan aiheuttama.
Silloin näet järki kirkastuu yksipuolisesti ja oikeudentunto
vie anarkismiin ja väkivallan tekoihin. Sentähden
Jeesus rinnakkaisjulistuksessa nimenomaan sanoo
”autuaita armeliaat”. Ainoastaan se oikeudenjano
auttaa ja autuuttaa, joka samalla on rakkauden, säälin,
lempeyden läpitunkema ja kannattama, — niin, jota rakkaus
lietsoo ja elävöittää. Sana ”armeliaat” on kreikkalaisessa
tekstissä eleemones, latinalaisessa misericordes;
molemmat tarkoittavat niitä, joilla on myötätuntoa ja
sääliä sydämessään. Mitä oikeudesta maan päällä tuleekaan
ilman rakkautta? Miten voimmekaan luoda ja
toteuttaa oikeutta, ellemme toisiamme kohtaan ole täynnä
ymmärtämystä, myötätuntoa, sääliä ja anteeksiantoa?
Ei Jumalakaan taivasten valtakunnassa voi osoittaa laupeutta
sille, joka ei veljiään kohtaan ole armelias näkyväisessä
maailmassa. Näiden autuuden julistusten sisältö
on se, että opetuslapsi, jonka sydän on hellä ja
täynnä rakkautta, todella hengessään tulee valaistuksi ja
saa osakseen jumalallista laupeutta, kun hän oikeutta
isoo ja janoo.
— Minä tässä juuri istuin ja ajattelin, että autuuden
julistukset ovat sangen korkealentoisia siveyssääntöjä,
joita ei monikaan uskaltaisi sovittaa itseensä, mutta sitten
muistin, minkä olette selittänyt, että nim. nämä ovat
sääntöjä Jeesuksen seuraajille, hänen opetuslapsilleen,
tosi kristityille eikä kelle tomppelille tahansa.
— Autuuden julistukset kuvaavat taivasten valtakunnan
jäseniä ja ilmaisevat, millä ehdoilla kansalaisuus
hengen näkymättömässä valtiossa on ostettavissa, mutta
kaikille ne ovat lausutut. Kaikille kuuluu sanoma; sille,
joka tahtoo, kuuluu sen vastaanottaminen.
— Niin, kaikki on vapaaehtoista.
III.
KEHOITUSSANOJA VALTAKUNTAAN
ASTUVILLE.
— Kuten sanotte, kaikki on vapaaehtoista. Hengen
elämää ei voi elää muu kuin se, joka tahtoo. Sitä enemmän,
koska henkistä elämää aina seuraavat kärsimykset
ja esteet, vaikeudet ja vainot. Jeesus ilmaisee tämän heti
seuraavissa lauseissaan ja pyytää samalla opetuslapsiaan
juuri sen nojalla riemuitsemaan, koska profeetoille aina
on niin tehty.
— Huomaan teidän suomennoksessanne lisänneen sanan
”niitä” värsyssä 12. Oletteko sillä jotain tarkoittanut?
— Olen. Sanat tuus profeetas tuus pro hymoon merkitsevät
ymmärtääkseni, että Jeesus rinnastaa opetuslapsiaan
ja profeettoja. On kuin hän sanoisi: ”ennen oli
profeettoja; nyt olette te; ja niin monta kuin haluatte
minua seurata, olette kaikki profeettoja; sillä minä
ilmaisen sen, mikä oli salaista, ja nyt taivasten valtakunta
ja profeettaus on kaikille avoinna”.
— Nyt sanon neljä säettä, joissa suomennos on pysynyt
entisellään.
— Vanha käännös on paikallaan. Mutta parista kohdasta
tahdon huomauttaa. Jeesus sanoo: ”te olette maan
suola”, mutta ”maailman valkeus”. Kreikaksi ”maan”
on tees gees, ”maailman” tuu kosmuu. Mitä tällä on
71
tarkoitettu? Mitä merkitsee ensinnäkin, että Jeesuksen
seuraajat, taivasten valtakuntaan pyrkijät ovat ”maan
suola”?
— Heidän pitää olla parempia ja siveellisempiä ihmisiä
kuin muut, niin että heidän esimerkkinsä vaikuttaa
toisiin.
— Noin tavallisesti käsitetään, mutta evankeliumin
sanat eivät ole niin ylimalkaisia; niillä on tarkka merkityksensä.
Olettehan kuullut puhuttavan ”attikalaisesta
suolasta”?
— Miksen? ”Attikalainen suola” on hienosti ivallinen
sukkeluus.
— Niin, ja ”suola” tuossa sananparressa on sukkeluus.
Muuten muistanette, että latinankielessä sal,
”suola”, jota sanaa evankeliumi käyttää, suorastaan merkitsee
älykkyyttä, terävyyttä. Vos estis sal terrae on siis
suomeksi ”te olette maan äly”. Kreikkalaisessa tekstissä
käytetty to halas ei merkitse muuta kuin ”suola”,
mutta monikkomuotoa hales käytettiin sukkelista ja purevista
puheista. Sitä vasten on arvatenkin tahallisesti
valittu omituinen tekosana mooranthee ilmaisemaan suolan
mauttomaksi käymistä; tämä sana mooranthee merkitsee
näet ”tyhmistyy”. Siis: ”jos suola tyhmistyy, miten
se sitten saadaan uudestaan suolaiseksi”? Aioin jo
suomennoksessani käyttää tätä sanaa, mutta pidin parempana
selittää asiaa kommentaarioissa. Saksalaisessa
käännöksessä kyllä sanotaan: wenn das Salz dumm
wird. Joka tapauksessa Jeesuksella on ollut mielessä
määrätty asianhaara. ”Te olette maan äly”, hän sanoo,
ja ”maa” on tietysti näkyväinen, fyysillinen maailma,
72
kun taas ”maailma” (kosmos, mundus) käsittää sekä
näkyväisen että näkymättömän maailman (vaikkei taivasten
valtakuntaa). Jeesuksen opetuslapset ovat ulkonaisessa,
alemmassa maailmassa todellisen järjen ja älyn
edustajia; suolan tavalla heidän tulee vaikuttaa valaisevasti,
elähyttävästi, herättävästi toisiin älyolentoihin,
ihmisveljiin. Kaukana siitä, että Jeesuksen seuraajat
olisivat ”yksinkertaisia”, ”hyviä”, mutta ”tyhmiä”, ovat
he päinvastoin kaikista terävimmät, järkevimmät ja
älykkäimmät ihmisten kesken. Mutta heidän järkensä
ei lamauta eikä kuoleta toisten järkeä; se ei ole meluavaa
ilotulitusta, vaan se elähyttää, se tunkee luihin ja ytimiin,
se antaa voimaa ja makua sielulliselle ravinnolle;
se on yhdyssiteenä ylemmän ja alemman välillä; se välittää
taivasta maan päälle, valoa pimeyteen. Kun taas
sanotaan ”te olette maailman valo”, paljastetaan se tosiseikka,
että opetuslapsen koko olemus — ei ainoastaan
hänen älynsä, vaan koko hänen henkinen tietonsa ja kokemuksensa
— loistaa lainalaisessa, s.o. sekä ruumiillisessa
että sielullisessa (näkymättömässä) maailmassa,
kosmoksessa, valona, josta taivasten valtakunnan jäsenet
tuntevat toisensa.
— Tuo on salaperäistä.
— Niin, se on ”pimeää puhetta”. Mutta asiantuntijat
ymmärtävät. Sama ”valo” loistaa ihmisille opetuslasten
töissä ja teoissa ja saa ihmisiä tiedustelemaan,
minkälainen elämänymmärrys ja minkälainen siveellinen
pohja opetuslapsina mahtaa olla. Sitä tarkoitetaan jälkilauseella
”ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa”.
Sana doksasoosin, ”ylistäisivät”, merkitsee oikeastaan
73
”ajattelisivat, arvostelisivat, ymmärtäisivät”. Ihastus
ja ylistys ei auta ihmisiä pitkälle, ellei siihen liity uteliaisuus,
tiedonhalu, ajattelu ja ymmärtäminen.
74
IV
JEESUKSEN UUSI SIVEYSOPPI.
— Seitsemännessätoista säkeessä olette kirjoittanut
sanan ”Lakia” isolla alkukirjaimella ja asettanut sulkumerkkien
väliin siihen liittyvät sanat ”tai profeettoja”.
Eikö tämä ole mielivaltaista?
— Kuinka haluatte. Olen sillä vain tahtonut selventää
sanojen tarkoitusta. Mitä muuten isoihin alkukirjaimiin
tulee, tietänette, että painetussa kreikkalaisessa
evankeliumitekstissä niitä sangen vähän käytetään: aniharvoin
lauseen alussa, nimissä vain ja korostetuissa sanoissa
keskellä lausetta; käsikirjoituksia, tekstejä keskiajalta
taas on kahdenlaisia: uudemmat ovat kirjoitetut
läpeensä pienillä kirjaimilla, vanhemmat ja vanhimmat
sitä vastoin läpeensä isoilla kirjaimilla; isojen ja pienien
kirjainten käyttö on täten joka tapauksessa mielivaltaista
eikä perustu alkuperäiseen pyhitettyyn kirjoitustapaan;
käännöksissä meidän siis on pakko poiketa painetustakin
kreikkalaisesta tekstistä ja noudattaa latinalaista,
joka käyttää isoja kirjaimia samalla tavalla kuin
nykyiset kielet. Totta on, että painetuissa alkuteksteissä
”lakia” (ton nomon ja legem) on kirjoitettu pienellä
kirjaimella, mutta jos missään olisi tässä sanassa saanut
olla iso alkukirjain.
— Onko se niin tärkeä?
— On. Siitä riippuu koko seuraavan tekstin oikea
75
ymmärtäminen. Mitä Jeesus näet tarkoittaa tässä kohden
sanalla ”lakia”?
— Eikö se selviä itsestään? ”Lakia tai profeettoja”,
nuo sanat osoittavat, että hän puhuu Mooseksen laista.
— Mutta jos Jeesus puhuisi Mooseksen laista, kuinka
hän silloin väittäisi, että taivas ja maa katoavat, ennenkuin
pieninkään piirto laista! Tiesihän Jeesus, että n.s.
Mooseksen laki järjesti juutalaisten jokapäiväisen elämän
pieniä yksityiskohtia myöten, ja nousihan hän itse
usein vastustamaan lakia, esim. pesujen ja puhdistusten
suhteen, sabbatin pyhittämisestä y.m. Ja tottakai hän
tiesi, että toisilla kansoilla oli toiset lakikirjansa, jotka
sisälsivät toisenlaisia käskyjä ja määräyksiä! Tällä tavalla
teemme Jeesuksesta oppimattoman ja tietämättömän
uskonkiihkoilijan.
—- Tuota en ole tosiaankaan tullut ajatelleeksi. Siinä
on paha ristiriita. Entä jos Jeesus sanalla ”laki” tarkoitti
vain n.s. dekaloogia eli ”Jumalan kymmenen
käskyä”?
— Mutta niiden joukossa juuri on käsky sabbatin
pyhittämisestä! Ja miksikä Jeesus silloin olisi lisännyt
sanat ”tai profeettoja”?
— Nytpä nousi tie pystyyn. Olenpa utelias kuulemaan
teidän selityksenne.
— Kreikkalainen sana nomos merkitsee kyllä ”ihmisten
tekemä lakisäädös”, mutta Jeesus, joka puhui aramean
kieltä, on varmasti käyttänyt sanaa, joka vastaa
hebrealaista toraa. Toraksi juutalaiset kyllä nimittivät
koko lakikokoelmaansa, alussa pentateukkia eli Mooseksen
viittä kirjaa, myöhemmin sekä Mooseksen kirjoja
76
että profeettoja yhdessä, — mutta toralla käsitettiin, ei
ihmisten keksimää, vaan Jumalan säätämää lakia. Tora
oli pyhä nimitys, tarkoittaen sitä — ennen kaikkea siveellistä
— lakia, joka oli aikojen alusta saakka olemassa
itse luonnossa eli elämässä ja josta ihmiset ensin oraakkelein
avulla, sitten profeettain kautta saivat tietoa. Jeesus
on päivänselvästi puhunut tästä jumalallisesta laista
ja sentähden lisännyt sanat ”eli profeetat”, osoittaen
sillä, että profeetat, m.m. siis Mooses, ovat olleet tämän
jumalallisen lain ilmoittajia ja tulkitsijoita. Laki, joka
itsessään on Jumalassa, on profeettain välityksellä tullut
tunnetuksi ihmisille ja profeetat ovat täten inhimillisesti
katsoen lain luoneet. Näin voidaan siis sanoa: ”laki eli
profeetat”, s.o. ”jumalallinen elämänlaki, toisin sanoen
profeetat, jotka sen ovat meille ilmoittaneet”. Ainoastaan
tältä kannalta ymmärrämme Jeesuksen sanat. Jumalallisesta
elämänlaista ei tosiaankaan pieninkään
”piirto” häviä, niinkauan kuin taivas ja maa ovat olemassa,
koska se laki juuri niitä elähyttää ja ylläpitää.
Ja yhtä varmaa on, että kaikki elämän muodot, s.o.
kaikki profeettain ilmoittamat jumalallisen elämänlain
eri muodot, eri uskonnoissa esim., käydään läpi, ennenkuin
jumalallinen laki on tyhjentynyt tai ilman että siitä
pieninkään piirre häviää. Ja sentähden Jeesuskaan ei
tullut jumalallista lakia tyhjäksi tekemään, vaan päinvastoin
sitä täyttämään, s.o. antamaan siitä uuden oman
ilmoituksen. Olenko osannut esittää kantani?
— Koko asia saa tällä tavalla luonnollisen valaistuksensa.
Olen sangen taipuvainen uskomaan, että olette
keksinyt oikean selityksen.
77
— Ei siinä tarvittu ”keksintöä”. On vain luettava
ajatuksella.
— Seuraavassa säkeessä olette taas muuttanut sanan
”näistä” sanaksi ”seuraavista”. Eikö se ole hieman
”vapaa” suomennos?
— Ei lainkaan, sillä kaikissa kielissä sana ”tämä” tarkoittaa
edessä olevaa, ei takana olevaa eli mennyttä.
Suomennan ”seuraavista” selvyyden vuoksi. Mahdotonta
Jeesuksen oli tarkoittaa kaikkien profeettojen
ilmoittamia käskyjä ja ohjeita, koska hän ei niistä puhunutkaan
kuin toisessa kädessä. Hän puhui jumalallisesta
laista, jota profeetat eri aikoina, eri kansoissa eri tavalla
ilmoittavat. Ja koska hän itse nyt oli ainakin profeetta
— sanoihan hän seuraajiaan profeettain veroisiksi, —
oli luonnollista, että hänkin ilmoitti omalla tavallaan jumalallisen
elämänkin. Tähän omaan ilmoitukseensa hän
nyt kääntää puheensa, ikäänkuin sanoen: ”minä nyt
annan teille muutamia käskyjä, jotka kuuluvat niille,
jotka elävät taivasten valtakunnassa, ja jos niitä kaikkia
noudatatte, on hyvä; mutta jos yhdenkään noudattamista
ette pidä tärkeänä, vähenee kohta teidän kansalaisoikeutenne
taivasten valtakunnassa”. Jeesus ei uhkaa millään
rangaistuksella tai kirouksella niitä, jotka eivät hänen
käskyjään noudata; hän vain toteaa, että se on heille
itselleen vahingoksi henki-ihmisinä. Eikä hän puhu
ainoastaan noudattamisesta. Hän puhuu nimenomaan
myös ”opettamisesta”. Tämä osoittaa puolestaan, kuinka
tärkeitä hän tiesi uusien käskyjensä olevan. Ne tulisivat
avaamaan hänen seuraajilleen uuden elämäntien ja
kokonansa uuden maailmankatsomuksen. Ne eivät olleet
78
siveyskäskyjä yksistään, vaan pikemmin siveellisiä näköaloja,
ja sentähden niiden älyllinen, järkiperäinen teroittaminen
ja opettaminen oli ylen tärkeä ja välttämätön.
Niiden välityksellä saattoi uusi aika alkaa ei ainoastaan
yksilöiden, vaan kansojen ja ihmiskunnan historiassa.
Sentähden Jeesus vielä lisää loppuhuomautuksena,
että taivasten valtakuntaan pyrkijöiden oikeudentunto,
heidän kunnioituksensa jumalallista lakia kohtaan
— dikaiosynee, — oli todella oleva paljon, paljon suurempi
kirjanoppineiden ja farisealaisten oikeudentuntoa,
sillä nämä tyytyivät noudattamaan kirjoitettujen lakipykälien
moninaisia säädöksiä, kun sitä vastoin taivasten
valtakunnan käskyt olivat upotettuina opetuslasten sydämiin,
— Mitkä sitten ovat nuo Jeesuksen uudet käskyt,
jotka teidän mielestänne ovat niin mullistavia?
— Sen seuraavassa näemme. Jeesus asettaa joka
kerta oman käskynsä taustaksi vanhan käskyn, valaisten
sitten räikeällä tavalla sitä suurta eroavaisuutta, mikä on
olemassa entisen ja hänen opettamansa elämänymmärryksen
välillä.
79
V.
ENSIMÄINEN KÄSKY.
— En pääse tektistä oikein perille mainitsemastanne
ensimäisestä käskystä. Ei suinkaan Jeesus tee mitättömäksi
Mooseksen tappamisen kieltoa?
— Ei tietenkään. Tappamattomuus on luonnollista
sille, joka noudattaa Jeesuksen ensimäistä käskyä. Tämä
on näet lyhyesti lausuttuna: älä suutu.
— Sangen merkillinen ja kiintoisa elämänohje ja sangen
vaikea noudattaa. Olisiko todella tarkoitus, että
semmoinen käsky noudatettaisiin aina ja joka paikassa?
— Joka tahtoo kulkea Jeesuksen jäljissä ja astua taivasten
valtakuntaan, hänen on ehdottomasti pidettävä
sitä ohjetta aina mielessä ja aina sitä kykynsä mukaan
noudatettava. Langeta hän voi, mutta kieltää käskyä
tai selittää sitä turhaksi, sitä hän ei saa.
— Me kristityt emme niin ollen ole sitä käskyä tunteneet,
sillä me puhumme teologiassammekin n.s. pyhästä
vihasta, joka mielestämme on täysin oikeutettu.
— En väitäkään, että kristikunta olisi tuntenut näitä
käskyjä. Kristikunta elää yhä ”vanhassa liitossa”, pitäen
kiinni Mooseksen kymmenestä käskystä, jotka nekin
käyvät sille ylivoimaisiksi noudattaa. Sillä jos kansat
niin hyvin kuin yksilöt pitäisivät pyhänä Mooseksen
käskyä: älä tapa, kuinka silloin kävisi kristillisten sotien?
On selvä, että kristikunta vielä vähemmin tuntee ja
80
ymmärtää Jeesuksen käskyjä. Jeesuksen käskyt ovatkin
annetut vapaaehtoisina kehoituksina: jos tahdotte
olla kristityitä, tehkää niinkuin minä käsken; jos ette
tahdo, ei kukaan teitä pakoita. Itse saatte valita taivaallisen
autuuden ja maallisten himojenne tuottamien
tuskien välillä.
— Jos nyt ensimäinen käsky on: älä vihastu, mitä
Jeesus tarkoittaa noilla monenlaisilla rangaistuksilla,
joita rikollinen on muka ansainnut? Pitääkö meidän
kristittyinä haastaa ihmisiä oikeuteen, niin pian kuin he
suuttuvat, vaikkeivät muuten mitään oleellista pahaa
olisi aikaansaaneet?
— Ei suinkaan. Nämä asiat on lausuttu vertailun
vuoksi, kuten Leo Tolstoi sattuvasti on sanonut. Jeesus
puhuu suuttumisen kolmesta asteesta: 1) ”joka vihastuu
veljeensä”, s.o. suuttuu häneen sydämessään, 2) ”joka
sanoo veljelleen: raka (sinä konna!)”, s.o. ilmaisee
suuttumuksensa halveksivin sanoin ja elein, 3) ”joka
sanoo veljelleen: sinä olet hullu!”, s.o. huutaa ja raivoaa
ja käyttäytyy itse mielettömän tavoin. Ensimäisessä
asteessa, vihastuessaan sydämessään, kristitty on jo yhtä
syyllinen kuin ennen oli murhantekijä, joka vedottiin
oikeuden eteen. Toisessa asteessa, antaen suuttumukselleen
valtaa sanoissaan, kristitty on yhtä syyllinen kuin
esim. jumalan pilkkaaja, jonka rikos juutalaisten kesken
oli mitä kauhein ja joka sentähden sai tuomionsa Jerusalemin
korkealta neuvostolta, sanhedrinilta. Kolmannessa
asteessa, raivostuessaan, kristitty on jo yhtä syyllinen
kuin ne, jotka poltettiin Hinnomin laakson tulessa,
tai toisessa merkityksessä: kuin ne, jotka kaipaavat puh81
distusta sanomattomien sielullisten tuskien tulessa. En
usko, että kukaan, joka ajattelee asiaa, saata käsittää
Jeesuksen sanoja toisella tavalla kuin tämmöisenä vertailuna.
Jeesus ei suinkaan neuvo meitä vetämään ketään
oikeuteen! Päinvastoin hän neuvoo meitä välttämään
oikeuteen joutumistakin siten, että nopeasti sovimme
riitapuolemme kanssa. Ja edempänä vuorisaarnassa
hän sanoo: ”jos joku tahtoo käydä oikeutta kanssasi
ja ottaa ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin”.
Tämä selvästi ilmaisee Jeesuksen siveellisen kannan.
— Mutta miksikä Jeesus, joka m.m. sanoi, että Jumalaa
on palvottava totuudessa ja hengessä, puhuu seuraavissa
säkeissä alttarista ja uhrilahjoista?
— Tarkastaessamme hänen sanojaan löydämme kyllä
ajatuksen. Huomatkaa, että 24:ssä säkeessä loppulause
tässä suomennoksessa kuuluu: ”ja sieltä tullessasi uhraat
antimesi”. Vanhassa suomennoksessa on: ”ja tule sitten
uhraamaan lahjasi”. Kreikkalainen teksti kuuluu: kai
tote elthoon prosfere to dooron suu, joka on suomeksi:
”ja sieltä tullessasi tuo esille lahjasi”. Prosfere on
imperatiivi-muoto, mutta se on nähtävästi kirjoitusvirhe:
se on oleva indikatiivin preesensin toinen persoona
prosfereis, ”tuot esille”, niinkuin versio vulgatan latinalaisessa
tekstissä onkin: et tunc veniens offers munus
tuum. Offers ei merkitse ”tarjoaa”, vaan ”sinä tarjoat”.
Latinalainen teksti on säilyttänyt oikean ajatuksen,
sillä Jeesus tarkoittaa, että sovinto riitaveljen kanssa
on todellinen uhri. Jumala ei pyydä polttouhreja. ”Tullessasi
sovinnon tehneenä riitaveljesi luota uhraat todella
Jumalalle sen, mikä sinulla silloin oli uhrattavana: oman
82
riitaisen ja kylmän sydämesi.” Näennäisesti myöntävä
puhe alttarista ja uhraamisesta osoittautuu täten arvosteluksi,
joka leimaa ulkonaisen uhrin lapselliseksi.
— Vielä kysyisin, miksi Jeesus, kuten seuraavista säkeistä
näkyy, tuntuu pelkäävän tuomareita, oikeudenpalvelijoita
ja vankilaa, kun hän kuitenkin edellä julisti
autuaiksi niitä, joita vainotaan?
— Ettekö huomaa eroa? Autuaat ovat hänen seuraajansa,
silloin kun heitä vainotaan heidän oikeuden
tuntonsa takia, mutta tässä taas on kysymys riidasta,
siis opetuslapsen omasta erehdyksestä tai viasta — ja
semmoisen takia oikeuteen tai vankilaan joutuminen ei
ole omiansa edistämään, vaan päinvastoin estämään ja
hidastuttamaan opetuslapsen työtä taivasten valtakunnan
puolesta. Opetuslasten pitää kulkea ympäri saarnaamassa
hyvää sanomaa valtakunnasta, he ovat maan suola
ja heidän valonsa pitää loistaa, mutta vankila pistäisi
kynttilän vakan alle.
— Tuo on kyllä totta, mutta oliko niin luultavaa, että
opetuslapset joutuisivat riitaan maailman ihmisten
kanssa? Ja vielä riitaan jostain veloista tai omistuskysymyksistä,
koska Jeesus viimeisessä säkeessä aivankuin
uhaten sanoo, ettei vankilasta pääse, ennenkuin
viimeisen rovon on maksanut. En oikein ymmärrä tätä.
— Vaikka otammekin huomioon, että ihmiset ovat
heikkoja ja epätäydellisiä taivasten valtakuntaan pyrkiessään
ja siis alttiita lankeamaan mammonan kiusauksiin,
ei tämä kuitenkaan pitänyt paikkaansa Jeesuksen
opetuslasten, ei ainakaan lähimpien suhteen. He jo olivat
jättäneet kaiken ja seuranneet häntä. Mestari puhui
83
siis ehkä tulevista ajoista ja vastaisista seuraajistaan.
Yhtäkaikki ymmärrän teidän näkökantanne, sillä sanat
”sieltä et pääse, ennenkuin maksat viimeisen rovon” sisältävät
kuin uhkauksen, ellemme oleta, että Jeesuksella
oli niin luja luottamus maalliseen oikeuteen, että hän
vain totesi tosiseikan. Mitä arvelette?
— Tuskin Jeesus niin järkähtämättömästi luotti
maalliseen oikeuteen! Onhan koko hänen oppinsa ja
henkensä jonkinlaista siveellistä ja sisäistä kapinaa inhimillisen
yhteiselämän vääryyksiä vastaan — ainakin vapautumista
sen kahleista, jos nyt teitä oikein olen ymmärtänyt
— ja sentähden, ikävä kyllä, kyseessä olevat Jeesuksen
sanat kaikuvat korvissani jonkinlaisena uhkauksena.
Olenko väärässä?
— Käsitin teitä mainiosti, ja minun täytyykin nyt
ohimennen valaista teille nämä säkeet toiselta kannalta,
— semmoiselta kannalta, että viimeinen säe ei enää kaiu
uhkaukselta, vaan toteaa rauhallisesti erään tosiseikan
elämässä.
— Olen sangen utelias.
— Tämä on, kuten sanoin, ohimennen, sillä se vie
meidät teologisiin kysymyksiin, oppeihin ja dogmeihin,
joiden kyllä pitäisi olla, mutta eivät aina ole yhtä välittömästi
kirjoitetut meidän tajuntaamme kuin siveelliset
asiat. Kuitenkin olen itse täysin vakuutettu siitä, että
Jeesuksella oli mielessä juuri se seikka, josta nyt aion
mainita. Hän sanoo: ”taivu nopeasti sopimaan riitapuolesi
kanssa, niinkauan kuin vielä olet tiellä hänen
kanssaan, ettei riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen
84
j.n.e.” Nyt kysyn teiltä: mitä merkitsevät nuo sanat
”niinkauan kuin vielä olet tiellä hänen kanssaan”?
— Tietysti ”niinkauan kuin vielä elät”, sillä jos toinen
kuolee, mitenkä sitten voi sopia?
— Mutta ettekö huomaa, että silloin samalla katoaa
mahdollisuus joutua vedetyksi tuomarin eteen j.n.e.?
Jos opetuslapsen riitapuoli kuolee, silloin ei enää ole vaaraa
oikeudenkäyntiin, ja jos opetuslapsi itse kuolee, ei
maallinen oikeus häntä enää saavuta. Asia on muodollisesti
ratkaistavissa siten, että Matteuksen tekstistä on
jäänyt pois se selittävä lauseenosa, mikä on säilynyt
Luukkaan evankeliumissa, XII, 58, jossa sanotaan:
”Kun kuljet riitapuolesi kanssa hallitusmiehen luo, niin
tee matkalla minkä voit selvitäksesi hänestä, ettei hän
vetäisi sinua tuomarin eteen, ja tuomari antaisi sinua
oikeudenpalvelijalle, ja oikeudenpalvelija heittäisi sinut
vankilaan.” Sitten Luukkaassakin seuraa sama uhkaukselta
kaikuva loppulause: ”minä sanon sinulle: sieltä et
pääse, ennenkuin maksat viimeisenkin rovon.”
— Täten todella koko ”tiellä kulkeminen” saa yksinkertaisen
selityksensä, mutta samalla tuntuu, kuin Jeesus
sittenkin uskoisi maalliseen oikeuteen?
— Entä jos hän lausui sanansa purevalla ironialla?
Jos hän tarkoitti seuraavantapaista:: ”sovi kaikin mokomin,
sillä oikeutta et kuitenkaan saa. Maallinen oikeus
panee sinut joka tapauksessa maksamaan.”
— Hm, ehkä niinkin. Pikemmin sitte niin. Mutta
te lupasitte selittää pulman toisella tavalla?
— Niin, säkeillä on, kuten sanottu, mielestäni toinenkin,
sisäinen merkitys. Silloin tuolla lauseella ”niinkauan
kuin olet hänen kanssaan tiellä” eli ”matkalla hallitus85
miehen luo” merkitsee, kuten äsken oletitte: ”niinkauan
kuin elät” eli, ”niinkauan kuin vielä olet matkalla (elämän
ja kuoleman) ruhtinaan luo” (cum vadis . . . ad
principem). Lukekaamme nyt uudestaan 25:s säe luonnollisella
ja yksinkertaisella tavalla. Se kuuluu: ”taivu
nopeasti sopimaan riitapuolesi kanssa, niinkauan kuin
vielä olet tiellä hänen kanssaan, ettei riitapuolesi vetäisi
sinua tuomarin eteen j.n.e.” Mikä on tuon lauseen yksinkertainen
loogillinen ajatus? Eikö se ole seuraava:
”taivu nopeasti sopimaan riitapuolesi kanssa, niinkauan
kuin vielä olet tiellä hänen kanssaan, sillä jos kuolet,
vetää hän sinut tuomarin eteen j.n.e.? Huomaatteko?
— Huomaan. Yksinkertaisin logiikka tuon sanoo.
Mutta silloinhan Jeesuksen sanat käyvät järjettömiksi.
— Aivan oikein, jos pidämme kiinni Matteuksen tekstistä
ja oletamme, että Jeesus on tarkoittanut vain maallisia
olosuhteita. Mutta nythän meidän juuri on koetettava
ymmärtää, mitä toisenlaisia asioita Jeesus sanoillaan
mahdollisesti on tarkoittanut. Sentähden kääntäkäämme
ajatuksemme kokonaan toiselle alalle. Sanokaa minulle:
onko ihmisellä, opetuslapsella niinkuin muilla, kristityillä
niinkuin pakanoilla, olemassa joku elinkautinen
riitapuoli, jonka kanssa on hyvä tehdä sovintoa, niinkauan
kuin vielä elää?
— Mitä tarkoittanette? No — onhan ihminen usein
riidassa itsensä kanssa, kun ei voi tai ei tahdo tai ei pidä
sopivana tyydyttää ja noudattaa himojaan ja halujaan.
— Olisiko siis Jeesus tarkoittanut, että niitä nopeasti
pitäisi tyydyttää?
86
— Ei tietenkään. Päinvastoin. Mutta mitä siis tarkoitatte
?
— Olette oikealla tolalla, mutta eikö ihmisellä ole mitään
muuta itseä, jonka kanssa hän voi olla riidassa eli
ristiriidassa ?
— Totta tosiaankin: onhan hänellä parempi itsensä,
omatuntonsa, jonka kanssa hyvinkin voi joutua ristiriitaan.
— Siinäpä se. Ihmisen omatunto, usein voimme sanoa:
hänen valistunut järkensä ja hänen inhimillinen
sydämensä, on se korkeampi itse, jonka ääntä hän ei
aina kuuntele ja jonka kanssa hän siten joutuu ristiriitaan.
Tämä on hänen elinikäinen riitaveljensä. Ja sen
kanssa on hyvä nopeasti sopia, ja sopia juuri elämän
aikana, sillä kuoleman jälkeen jokapäiväinen personallinen
minä eroitetaan korkeammasta. Voisimme sanoa:
kuolemassa ihminen kadottaa omantuntonsa, ellei hän
eläissään ole tehnyt sitä niin omakseen, että se on tullut
hänen omaksi itsekseen. Nämä ovat metafyysillisiä
asioita, mutta tietämättömänkin ihmisen pitäisi voida
tuntea niiden totuus hengessään. Kun ihminen kuolee,
silloin hänen korkeampi minänsä, hänen omatuntonsa,
todella heittää hänet tuomarin eteen ja tuomari antaa
hänet oikeudenpalvelijalle ja hänet pannaan vankilaan —
eikä hän siitä vankilasta pääse, ennenkuin on viimeistäkin
laiminlyöntiä ja syntiä ja pahetta myöten puhdistunut.
— Te viittaatte kiirastulioppiin. Katolilainen kirkko
on siis oikeassa?
— Katolinen kirkko on säilyttänyt purgatorio-dogmis87
saan paremman muiston alkuperäisistä kristillisistä
opeista kuin protestanttinen kirkko, sillä evankeliumitkin
selvästi opettavat hadeksesta, sheolista eli tuonelasta. Ja
minä näen tuossa Jeesuksen lauseessa vielä muutakin.
Näen viittauksen jälleensyntymiseen. Millä tavalla näet
me ihmiset enimmiten ja useimmiten joudumme ristiriitaan
omantuntomme kanssa? Eikö juuri suhteissamme
toisiin ihmisiin? Olemme kylmiä ja kovia, ylpeitä ja
ynseitä, kadehdimme ja iloitsemme vahingosta, teemme
vääryyttä ja laiminlyömme velvollisuuksiamme, valehtelemme
ja petämme, — luetelkaa syntiemme koko paljous
ja moninaisuus! Kaikki ne raskauttavat omaatuntoamme.
Omatuntomme vaatisi meitä määrättyihin tekoihin,
mielenmuutokseen ja parannukseen, anteeksipyyntöihin,
sovituksiin ja elämäntapojen uudistamiseen.
Kaiken jätämme tekemättä. Olemme mieluummin riidassa
omantuntomme kanssa kuin että nöyrtyisimme
ihmisten edessä. Mikä on seurauksena ? Pahat tekomme
ja laiminlyöntimme kirjoitetaan elämän kirjaan — vastaista
sovitusta varten. Missä tämä sovitus on tapahtuva
? Samassa näkyväisessä elämässä, missä on rikottu.
Vankila, johon meidät heitetään, on juuri tämä ruumiillinen
elämä, ja tästä jälleensyntymisen pakosta emme todellakaan
vapaudu, ennenkuin viimeinen velkamme on
maksettu. Uudestaan ja yhä uudestaan täytyy ihmisen
syntyä maan päälle.
— Myönnän, että jälleensyntymisoppi on kiintoisa
oppi. Ja onhan se enemmänkin: se on valaiseva ja luonnollinen,
jos ajattelemme elämää kouluna, kasvatuslaitoksena,
jossa ihminen käy oppimassa. Mutta mitä tar88
koitatte sillä, että kaikki on sovittava tässä samassa elämässä,
missä on rikottu? Pitääkö hyvittää jokaista
ihmistä, jota vastaan on rikottu? Emmehän kuitenkaan
muista ennen eläneemme, emme tiedä, ketä vastaan
olemme rikkoneet — ja keltä meidän on saatava hyvitystä,
— ja onko sanottu, että aina synnymme kaikki
samalla kertaa jälleen?
— Sattuva huomautus. Niin orjamaisesti eli kirjaimellisesti
meidän ei tarvitsekaan ajatella tätä sovitusta.
Synnymme tosiaankin jälleen sangen epämääräisesti, eri
aikoina ja eri paikoissa, sillä kullakin on oma kohtalonsa,
ja ainoastaan jotkut meistä ovat siksi voimakkailla
joko rakkauden tai vihan siteillä kiinni toisissaan,
että he kulkevat elämän koulua niin sanoaksemme käsi
kädessä. Heitä kohtaan voimme personallisesti sovittaa
vanhoja rikkomuksiamme ja laiminlyöntejämme ja samalla
tehdä uusia velkoja, mutta yleensä otaksun, että
elämänlaki on jotakuinkin seuraava: niin paljon kärsimyksiä
kuin olemme saaneet ihmiskunnassa aikaan, niin
paljon iloa ja onnea täytyy meidän ihmiskunnassa luoda.
Siinä on sovituksemme, joka vähitellen vapauttaa meitä
jälleensyntymisen pakosta.
— Mihinkä sitten jää kirkonoppi Jeesuksen sovituksesta,
kun ihminen itse on oma sovittajansa?
— Se jää siihen, mistä se on tullutkin: tietämättömien
ja kokemattomien ihmisten mielikuvitukseen.
— Mutta miksi kristinusko ei opeta jälleensyntymistä
?
— Tarkoitatte kirkonoppia. Tähän vastaan seuraavalla
historiallisella tosiseikalla: vuonna 553 keisari
89
Justinuksen kokoonkutsuma kirkolliskokous Konstantinopolissa
tuomitsi jälleensyntymisopin vaaralliseksi kerettiläisyydeksi:
”se joka opettaa sielun olemassaoloa
ennen syntymää ja siitä johtuvaa kummallista uskoa,
että sielu palaa maan päälle, hän olkoon kirottu!” Kirkossa
oli vähitellen vakiintunut usko ulkonaiseen vapahtajaan,
lunastajaan, sovittajaan, mutta koska kristikunnassa
oli monenlaisia lahkoja (joista emäkirkkokin
alussa oli yksi) ja monenlaisia oppeja, täytyi vallassaolevan
kirkon askel askelelta määritellä ja vahvistaa oma
maailmankatsomuksensa, omat dogminsa ja perintätietonsa.
— Kirkon historia on tosiaankin hämmästyttävä,
mutta mistä sitten moninaiset uskonkappaleet ovat saaneet
alkunsa? Kuka ne on keksinyt?
— Ei voi suorastaan ketään syyttää tahallisesta dogmin
keksimisestä tai väärentämisestä, sillä kirkolliskokoukset
antoivat vain tarkemman muodon sille katsantokannalle,
mikä jo oli vallalla. Tietämättömyys
yksin on järjettömien ja hullunkuristen oppien alkuperäinen
luoja. Jokainen dogmi on saanut alkunsa väärinkäsitetystä
totuudesta.
— Niinkö? Siis oppi Jeesuksen sovintokuolemastakin
on väärinkäsitetty totuus?
— Ehdottomasti? Evankeliumit puhuvat siksi selvästi
pojasta, jonka isä rakkaudesta lähetti maailmaan
ja johon uskominen on ihmisen ainoa pelastus, epistolat
y.m. uuden testamentin kirjat taas siksi selvästi ristiinnaulitusta
vapahtajasta, että samalla kun ymmärrämme
kirkondogmien voineen niiden johdosta syntyä, samalla
90
käsitämme, että uuden testamentin sanat kätkevät totuuden,
joka dogmeissa on väärällä ja erehdyttävällä tavalla
tuotu ilmi. Mutta älkäämme poiketko aineestamme.
Jälleensyntymisoppi oli ensimäisinä vuosisatoina
useiden kristillisten lahkojen tunnustama oppi,
jonka vasta valtaan päässyt lahko lopulta julisti kerettiläiseksi.
Tämä vain historialliseksi selvitykseksi. Vuorisaarnan
eetillisen elämänymmärryksen omaksumiseksi
ei ole välttämätöntä uskoa erikoisiin metafyysillisiin eli
teologisiin oppeihin. Sentähden koko tämä esitykseni
on tapahtunut ohimennen, kuten sanoin, ja voimme taas
palata Jeesuksen käskyihin.
91
VI.
TOINEN KÄSKY.
— Tässä ”toisessa käskyssä” huomaan teidän taas
tehneen tuntuvan muutoksen suomennoksessanne, kun
sanotte ”on jo häpäissyt häntä sydämessään”. Luulisi,
että alkutekstissä 28:n säkeen sana on sama kuin 27:n,
koska se ennen on samalla tavalla käännetty: ”tehnyt
aviorikoksen”.
— Sana on sama, mutta miksikä kääntäisimme sen
orjamaisesti samalla tavalla joka paikassa, kun sillä alkukielessä
on eri merkityksiä?
— Niinkö? Selittäkääpä.
— Kreikkalaisessa tekstissä on käytetty sanaa moikhaoo
ja latinalaisessa moechor, jotka molemmat merkitsevät
”teen aviorikoksen”. Latinalaisella sanalla on yksinomaan
tämä merkitys, mikä osoittaa, ettei versio vulgatankaan
suorittaja ymmärtänyt alkutekstin tarkoitusta.
Sitä vastoin kreikkalainen sana moikhaoo ei merkitse
ainoastaan ”teen aviorikoksen”, vaan myös aivan
yleensä: ”viettelen naista — naitua tai naimatonta —
sukupuoliseen yhtymiseen”. Nyt on selvää, että Jeesus
toisessa käskyssä samoinkuin ensimäisessä tahtoi teroittaa
jotain uutta siveellistä elämänohjetta, joka kokonaan
poikkesi vanhasta. Mooseksen käskyssä sanottiin: ”älä
tee aviorikosta”. Jeesus menee asian ytimeen. Hän
näkee aviorikoksessa vain seurauksen sukupuolisesta si92
veettömyydestä yleensä. Sentähden hänen käskynsä
tähtää siveettömyyteen sinään. Ja missä siveettömyys
asuu? Se asuu ajatuksissa, mielikuvituksessa, sydämessä.
Siis ei ainoastaan se, joka tekee aviorikoksen,
ole syyllinen, vaan yhtä syyllinen on sekin, joka ajatuksissaan
himoitsee toisen vaimoa.
— Tämän ymmärrän ja hyväksyn siveellisesti, mutta
se ei vielä selitä, miksi olette suomentanut toisessa kohdassa
”on häpäissyt”. Myönnän kyllä, että tämmöinen
sana on asiallisempi, mutta se aivankuin lieventää rikosta.
— Niin, mutta huomatkaa, että tässä Jeesuksen käskyssä
ei puhuta ainoastaan aviorikoksesta. Muutenhan
hän olisi antanut käskynsä ainoastaan aviomiehille ja
sanonut naimattomille: kunhan vain et himoitse toisen
vaimoa, saat kyllä katsoa himoitaksesi nuoria tyttöjä ja
naimattomia naisia. Luuletteko Jeesuksen sitä tarkoittaneen?
— Ei, ei, se on totta. Vaikka nuorelle miehelle on
luonnollista katsella nuorta naista arvostellen, tietää hän
hyvin omassatunnossaan, että läheisemmän suhteen kuvitteleminen
on epäpuhdasta.
— Taikka toisin sanoen: avioliittoon velvoittavaa. No
niin, Jeesuksen käsky koskee epäilemättä kaikkia miehiä,
naineita ja naimattomia, jotka tahtovat häntä seurata,
ja sentähden sen sanamuotokin on asianmukainen.
Jos nim. Jeesus olisi tarkoittanut ainoastaan aviovaimoja,
silloin hän ei olisi käyttänyt yleistä sanaa ”nainen”.
Kreikankielinen sana gynee merkitsee naista niinhyvin
naimisissa olevaa kuin naimatonta. Sama yleinen merkitys
on latinalaisella sanalla mulier, jota versio vulgata
93
tässä kohden käyttää. Jeesuksen käsky kuuluu niin muodoin
lyhyesti: ”älä ole ajatuksissasi epäpuhdas, sillä jos
naista katselet himoiten, häpäiset häntä jo sydämessäsi”.
(Asianomaisilla muutoksilla tämä tietysti koskee naisia
yhtä paljon kuin miehiä). Ja koska naimattomat eivät
saata tehdä keskenään aviorikosta, on selvää, että tässä
paikassa on käännettävä toisella sanalla, esim. häpäiset,
joka sopii sanottavaksi sekä naineista että naimattomista.
— Seuraavat säkeet 29 ja 30 tuntuvat kovin raskailta.
Ovathan ne suorastaan antaneet aihetta ruumiin silpoamiseen
sekä vanhalla että uudella ajalla, — ja tokkohan
Jeesuksen tarkoitus lienee ollut senlaatuinen? Yhtä
kaikki nämä säkeet nähtävästi tuomitsevat synniksi kaiken
aistillisen elämän, kaiken taiteen, kaiken kauneuden,
— ja sillä tavalla niitä ovat käsittäneet kaikkien aikojen
uskonkiihkoilijat, puritaanit ja pietistit. Mitä te niistä
sanotte ?
— Jos ei kopioitsijat ja tekstin parantajat ole niitä
lisänneet, jos ne todella löytyvät alkuperäisissä muistiinpanoissa
— meidän tuntemissamme alkuteksteissä ne
tietysti löytyvät, — on ainakin edellinen niistä sanasta
sanaan käsitettynä suorastaan järjetön. Puhutaan silmäin
himosta ja silmät voivat epäilemättä olla ihmiselle
viettelykseksi, mutta tokkohan tuo himo asuu vain toisessa
silmässä, eritoten oikeassa, kuten tässä kohden
alkutekstit sanovat vastoin toisia rinnakkaiskohtia?
Olisikohan asia sillä autettu, että toinen silmistä revitään
pois ? Sanasta sanaan on mahdoton toteuttaa tämä
neuvo. Niin ei liene kukaan tehnytkään. Mutta jos
kerran toisessa säkeessä on ilmeisesti järjetön neuvo,
94
osoittaa tämä, että molempia on otettava vertauskuvallisesti.
— Sen minäkin uskon ja sen kaikki ymmärtävät,
mutta monet ovat ottaneet asian siltä kannalta, että silmä
tai käsi vain ovat symbooleja toisille ruumiin jäsenille.
Mitä siis tarkoitatte vertauskuvallisuudella?
— Tarkoitan, että nuo neuvot ensi kädessä koskevat
sielullisia eikä ruumiillisia asioita. Muistakaamme, että
ne lausuttiin opetuslapsille, Mestarin seuraajille, niille,
jotka tahtovat olla kristityitä ja pyrkiä taivasten valtakuntaan.
— Aivan niin. Siis —?
— Emme saata niitäkään ymmärtää muuten kuin taivasten
valtakunnan elämän valossa yleensä. Kuinka nyt
kuvailisimme tätä elämää ? Sanokaa minulle: luuletteko,
että uskonkiihkoilijat, kovasydämiset puritaanit, ankarat
itsensäkiduttaja, toisia tuomitsevat oikeaoppiset, itsevanhurskaat
herännäiset j.n.e. — luuletteko, että he
kuuluvat Jeesuksen opettamaan taivasten valtakuntaan?
— En osaa varmasti sanoa. Ehkei — mikäli heitä
vaivaa mainitsemanne ominaisuudet.
— Ettekö osaa selvästi sanoa, mikä taivasten valtakunnan
elämän perussävel on?
— Suokaa anteeksi, nuo lukemamme säkeet ovat niin
hämmentäneet minua ja vaivaavat mieltäni niin, etten
taas tiedä sinne enkä tänne.
— Unohtakaa nuo onnettomat lauseet. Otaksukaa,
että joku kurja väärentäjä on pistänyt ne tekstiin omaksi
pirulliseksi huvikseen —
— Sanoitte sanan: pirullisia ne juuri ovat.
95
— No niin, jättäkäämme ne siis rauhaan. Nyt tahdon
muistuttaa mieleenne taivasten valtakunnan elämästä
jotakin, minkä hyvinkin tiedätte. Muistattehan Jeesuksen
sanoneen, ettei kukaan tule taivasten valtakuntaan,
joka ei ole kuin lapsi, ja toisessa paikassa, että he siellä
elävät niinkuin enkelit, jotka eivät nai eivätkä joudu
naimisiin? Ja muistattehan Jeesuksen sanat Johanneksen
evankeliumissa: ”tämän olen puhunut teille, että minun
iloni olisi teissä ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi”?
Ja vielä: ”mitä ikänä te anotte Isältä minun nimessäni,
sen on hän antava teille. Tähän asti ette ole anoneet
mitään minun nimessäni; anokaa, niin saatte, että ilonne
olisi täydellinen”. Ja muistattehan Paavalin sanat kirjeessään
roomalaisille: ”sillä Jumalan valtakunta on
oikeudentuntoa, rauhaa ja riemua pyhässä hengessä”?
Voimme siis lyhyesti sanoa, että Jeesuksen seuraaja on
täynnä lapsellista iloa ja viattomuutta, enkelimäistä riemua
ja omantunnon rauhaa. Lapset ja enkelit tunnetaan
seuraavasta: heidän aistinsa tuottavat heille yhtä
mittaa iloa; he eivät ole synkkiä askeetteja eikä alakuloisia
uskovaisia, sillä he iloitsevat rajattomasti kaikesta
kauniista, suuresta ja jalosta; maailma on heille täynnä
aavistamattomia ihanuuksia, elämä täynnä iloisia yllätyksiä
; mutta kaikki heidän ilonsa on puhdasta, viatonta,
pyhää, sillä he eivät tiedä mitään sukupuolielämän viettelyksistä
ja vaikeuksista. Tähän samaan elämään pyrkii
opetuslapsi, taivasten valtakunnan tavoittelija.
— Mutta onko se mahdollinen ihmisen saavuttaa?
— Vastaan Jeesuksen sanoilla: ”ihmiselle se on mahdotonta,
mutta Jumalalle kaikki on mahdollista”.
96
— Kuinka nyt? Ennen olette puhunut siitä, että
ihminen ei tarvitse ulkopuolista vapahtajaa, koska lunastaja
on hänessä itsessään!
— Puhunko nyt sitä vastaan?
— Sanotte, että ”ihmiselle se on mahdotonta, mutta
Jumalalle mahdollista”.
— Toistin Jeesuksen sanoja. Mutta mitä ristiriitaa
tässä on? Älkää takertuko sanojen väärään merkitykseen,
vaan ajatelkaa, mitä ne tarkoittavat. Nyt esim.
muistui mieleenne ainoastaan vanha, tavallinen ja väärä
käsitys Jumalasta. Mutta älkää unohtako, mitä ”Jumala”
merkitsee Jeesuksen suussa.
— Jumala on henki —
— Niin, ja missä Jumala elää ja ”hallitsee”?
— Omassa valtakunnassaan, taivasten valtakunnassa
—
— Niin, ja missä on taivasten valtakunta?
— Näkymättömissä, joka paikassa —
— Ja niinkuin Jeesus itse sanoi: ”se on teissä”, siis
meissä. Taivasten valtakunta on meissä, meidän sisässämme,
meidän hengessämme, ja siis Jumalakin on
meissä, vaikka häntä eivät tunne muut kuin ne, jotka
hänessä elävät. Mutta vielä on yksi määritelmä Jumalasta,
kaikista valaisevin ja ratkaisevin. Jeesus on senkin
antanut ja Johannes on sen lyhyesti lausunut.
— Mikä se on?
— Se kuuluu: ”Jumala on rakkaus”.
— Ah, onhan tuo tuttu lause.
— No niin, olkaamme johdonmukaisia. Koska Jumala
on taivasten valtakunnassa meidän hengessämme ja
97
koska Jumala on rakkaus, on siis hengessämme piilevä
jumalallinen vapahtaja se Rakkaus, joka on ihmisen suurin
ja korkein, sisin ja syvin, — niin, ainoa todella siveellinen
voima. Rakkaus yksin nostaa meidät sukupuolisuutemme
yläpuolelle, se meidät vapauttaa himoista
ja haluista, se tekee meidät lapsiksi ja enkelein kaltaisiksi.
— Rakkaus. Mutta sittenkin: kun ajattelen sukupuolisuutemme
kiehtovaa voimaa —
— Älkää sitä ajatelko. Älkää ajatelko inhimillistä
heikkouttamme. Jeesushan juuri neuvoo meitä muistamaan,
että se on mahdollista vain Jumalalle.
— Jumalalle, siis rakkaudelle —
— Niin, rakkaudelle, mutta tietysti Jumala eli rakkaus
on kykenemätön toimimaan ja vaikuttamaan ilman
meidän uskoamme. Meidän tulee uskoa rakkauteen,
silloin rakkaus meissä voittaa.
— Mutta ensimäinen kiusaus karkoittaa meistä rakkauden,
s.o. tämän taivaallisen rakkauden, sillä kiusaus
juuri herättää meissä maallisen rakkauden — vai onko
sanottava: lemmen — tulen.
— Sentähden meidän tulee kasvaa ja kehittyä uskossa
ja luottamuksessa rakkauteen. Emme silmänräpäyksessä
ole täydellisiä. Elämä on tie. Ja tie on kuljettava.
Rakkaudenhan ei tarvitse syntyä meissä tyhjästä. Rakkaus
on ääretön. Rakkaus on Jumala. Rakkaus on
henki ja tajunta. Ei sokea voima, niinkuin maallinen
lempi, vaan itse viisauden olemus. Meidän tulee vain
hengessämme avautua jumalalliselle rakkaudelle. Rakkaus
on aurinko ja meidän sielumme on kukka, joka avaa
98
lehtensä elämälle ja valolle. Ettekö ymmärrä, että tässä
ei ole mitään toivotonta?
— Alan käsittää. Kun vain olisi uskoa —
—- Usko tulee. Ja nyt voitte ehkä käsittää, mitä
Jeesus tarkoitti noilla pahennusta herättäneillä neuvoillaan,
jos hän nim. ne antoi. Ne eivät oikeastaan olleet
neuvoja. Ne olivat pikemmin selityksiä ja anteeksipyyntöjä
toisten puolesta. Näin hän tarkoitti: ”rakkaus
on niin ihmeellinen ja kallisarvoinen helmi, että jos
opetuslapsen sydän on tulvillaan taivaallista rakkautta,
on hän oikeutettu heittämään päältään jonkun inhimillisen
kyvyn tai lahjan, joka muuten tekee elämän arvokkaaksi,
mutta joka hänelle muodostuisi alituiseksi kiusaksi
ja esteeksi; semmoisia ovat esim. oppineisuus ja
kunnianarvoisa asema — näitä voidaan verrata silmään,
— tai jokin taiteellinen ja luova työ — jota voidaan verrata
oikeaan käteen. Tämmöiset asiat voivat muodostua
kiusaksi — ei kiusaukseksi — ihmiselle, joka on kokonaan
antautunut rakkaudelle. Hän tahtoo palvella välittömästi,
hän tahtoo olla yksinkertaisin, alhaisin ja nöyrin
kaikista. Hän tahtoo mennä ulos ihmisten kesken
ollakseen yksinomaan veli kaikkien kanssa. Rakkaus on
hänessä niin suuri, ettei hän osaa kuin kuolla. Tämä on
tietysti harvinainen tapaus, ja sentähden Jeesuksen sana
on kuin puolustus, — hän ymmärtää näitä, jotka onnessaan
ovat onnettomia ja joiden sentähden on pakko rikkoa
jotakin itsessään.
— Onhan tuo kaunista, mutta kaukana se on minusta
sukupuolikysymyksestä, ja toinen käsky kuitenkin koskee
sukupuolielämää.
99
— Ja samalla rakkautta. Jos tulkintani on kaukana
sukupuoliasiasta, on se sitä lähempänä rakkautta.
— Olkoon, mutta tässä juolahti mieleeni, että jos Jeesus
kerran on antanut selittävän puoltolauseen joillekuille
onnettomille, miksi syrjäyttäisimme sen mahdollisuuden,
että hän on puolustanut niitäkin, jotka taivasten valtakunnan
takia ovat tehneet väkivaltaa itselleen, kuten
muistaakseni toisessa paikassa evankeliumia sanotaan?
— Hm. Olen sitä ajatellut, ja minun täytyy tunnustaa,
että jonkun verran ymmärrän kirkkoisä Originesta,
joka suuren henkisen työnsä tähden katsoi itsensä
oikeutetuksi omakätisesti vapauttamaan itsensä sukupuolielämän
kiusauksista. En kuitenkaan usko Jeesuksen
tätä tarkoittaneen siitä yksinkertaisesta syystä, että
ihmisen ei pidä paeta elämää, ei kaivaa leiviskäänsä maahan.
Kiusaukset kasvattavat meitä ja antavat meille
voimaa, kun me ne voitamme. Ilman kiusauksia emme
voisi kasvattaa luonnettamme. Kiusaukset ovat meidän
koulumme.
— Niin jokainen nykyajan ihminen ajattelee, ja jos
Jeesuskin on niin tarkoittanut, silloin täytyy todella keksiä
säkeille 29 ja 30 semmoinen tulkinta kuin teidän
äsken antamanne tai hylätä ne tekstin väärennyksinä.
— Voihan niillä olla syvempi ja salaperäisempi merkitys.
Aavistelen jotakin sentapaista, mutta tässä ei ole
tilaisuutta siitä puhua. Meidän kai täytyy jättää nämä
säkeet oman onnensa nojaan ja siirtyä eteenpäin. Nyt
seuraakin tekstissä kohta, jossa Jeesus kääntyy nimenomaan
avioliitossa elävien puoleen — puhuttuaan edellä
kaikista ihmisistä yleensä.
100
— Viimeisessä säkeessä huomaankin, että teidän suomennoksenne
suuresti poikkeaa vanhasta. Sanat ”muun
tähden kuin huoruuden” on teillä muutettuna sanoiksi
”sen lisäksi, että itse on syypää haureuteen”. Kuinka
tämä on ymmärrettävä? Kieltääkö Jeesus kokonaan
avioeron, joka Mooseksen lain mukaan oli luvallinen?
— Kieltää tietysti seuraajiltaan ja opetuslapsiltaan.
Huomatkaa aina, että hän ei puhu ”maailman lapsista”,
ainoastaan niistä, jotka tahtovat olla kristityitä ja seurata
häntä, pyrkiessään taivasten valtakuntaan.
— Miksikä heille on niin luonnollista olla eroamatta?
Jos toinen aviopuolisoista on ”maallismielinen” ja tahtoo
erota?
— Silloin asia saa toisen käänteen. Tietysti opetuslapsi
on eroamista vastaan periaatteessa, mutta jos hänen
aviopuolisonsa on onneton, rukoilee ja vaatii, hän
menettelee omantuntonsa mukaan. Opetuslapselle itselleen
ei ole olemassa avioliitollista onnettomuutta. Hän
pyrkii elämään sovussa ihmisten kanssa, ja hänen elämäntoverinsa
on annettu hänelle koulukumppaniksi,
jonka kanssa hänen ennen muita on opittava elämään
sovussa ja rakkaudessa. Hän ei siis kaipaa avioeroa.
Jos hän taas aktiivisena toimijana eroaisi aviopuolisostaan,
tekisi hän kaksinkertaisen synnin: ensiksi hänen
eroamisensa todistaisi, että hän itse on kääntänyt silmänsä
toiseen ja siis tehnyt itsensä syypääksi haureuteen,
ja toiseksi hänen eroamisensa saattaisi puolison mahdollisesti
kaipaamaan uutta puolisoa eli toisin sanoen
tekemään aviorikoksen. Jeesus on näet periaatteellisesti
ehdottoman yksiavioisuuden kannalla. Pääasia onkin,
101
että olemme selvillä, mistä on kysymys; ratkaisu yksityistapauksissa
on aina enemmän tai vähemmän kunkin
omantunnon varassa, sillä opetuslapsi on omantunnon
ihminen.
— Tällä tavalla kyllä Jeesuksen sanat ovat johdonmukaisia
ja ymmärrettäviä, mutta kuinka vanha suomennos
oli niin virheellinen? Sen mukaan avioero oli luvallinen,
kun aviopuoliso oli tehnyt itsensä syypääksi huoruuteen.
— Kyseessä oleva välilause on alkutekstissä vaikea
kääntää. Se on mahdollisesti myöhempi lisäys. Joka
tapauksessa lause kokonaan kadotti johdonmukaisuutensa
ja Jeesuksen tarkoitus häviää olemattomiin, jos ei
sitä suomenna niinkuin tässä olen tehnyt ja niinkuin Leo
Tolstoi sen ennen minua käänsi. Lause kuuluu kreikaksi
parektos loguu porneias. Sana parektos merkitsee ”ulkopuolella,
paitsi”, porneia merkitsee ”huoruus, haureus”
ja logos on ”syy”. Sanasta sanaan siis: ”paitsi syytä
huoruuteen”, josta näkyy, että välilauseen ymmärtäminen
riippuu siitä, mihinkä päälauseen sanaan se liitetään.
Jos katsotaan sen määrittelevän relatiivilauseen objektia
(vaimonsa), silloin saamme vanhan epäloogillisen käännöksen;
jos se taas asetetaan subjektin, s.o. sekä
sanan ”jokaisen” että koko sitä määrittelevän relatiivilauseen
yhteyteen — kuten ymmärtääkseni kieliopillisestikin
on luonnollisempaa, — silloin täytyy meidän
kääntää uudella tavalla. Kuulkaa nyt, kuinka koko
lause sanatarkasti kuuluu: ”jokainen, joka eroittaa vaimonsa
luotaan, paitsi syytä huoruuteen, saattaa hänet
tekemään aviorikoksen”. Huomaatte pähkinän. Päät102
täkää itse, kumpi suomennos on luonnollisempi ja Jeesuksen
hengen mukaisempi, vanha vaiko uusi. Sillä molempia
on muovailtu järjen mukaan. Latinaksi on käännetty
excepta fornicationis causa, joka tietysti puoltaa
vanhaa käännöstä ensi näkemältä, mutta lähemmin tarkastettuna
voi olla kaksimielinen.
103
VII.
KOLMAS KÄSKY.
— Tässä kolmannessa käskyssä en huomaa mitään
muutoksia suomennoksessa. Ainoa on viimeinen lause
37:nnessä säkeessä: ”se on lähtöisin vilpistä”, joka vanhassa
käännöksessä kuuluu: ”se on pahasta”.
— Ja sekin muutos on vain muodollinen. Alkutekstin
sanat ek tuu poneeruu estin merkitsevät ”se on lähtöisin
pahasta”, sillä poneeros on ”paha”. Mutta koska
poneeros-sanaa käytettiin khreestos-sanan vastakohtana
ja khreestos merkitsee ”hyvä, kunnon, rehellinen, vilpitön,
totuuden mukainen, luotettava”, on enemmän ajatuksenmukaista
tässä kohden suomentaa ”vilpistä, valheesta,
petoksesta”, kun on kysymys sanoista ja puheesta.
— Kuinka nyt oikein käsitätte tämän Jeesuksen kolmannen
käskyn? Kieltääkö hän valanteon?
— Selvin sanoin. Niin ovat kveekarit y.m. ”lahkot”,
jotka ovat koettaneet Jeesusta seurata, sen ymmärtäneetkin.
Mitä muuta voisivat merkitä sanat ”älkää
ensinkään vannoko”?
— Mutta koko meidän yhteiskuntamme on valoille
rakennettu, virkavaloille, sotilasvaloille j.n.e.
— Ei Jeesus puhukaan ”koko yhteiskunnasta”. Hän
puhuu niistä ja niille, jotka tahtovat häntä seurata.
Minkätähden luulette, että ensimäisiä kristityitä vainot104
tiin Rooman valtakunnassa? Senkö tähden että he
uskoivat ristiinnaulittuun Jumalaan? Rooman valtakunnassa
vallitsi uskonvapaus, siellä oli rinnakkain mitä
erilaisimpia uskontoja ja jumalanpalvelusmuotoja. Uusi
uskon ja palvonnan muoto ei olisi valtiota häirinnyt.
Ensimäisiä kristityitä vainottiin, sentähden että he olivat
kaikki tosi kristittyjä, jotka yrittivät seurata Jeesusta ja
toteuttaa maan päällä taivasten valtakunnan elämää.
Heitä vainotiin ja ahdistettiin valtakunnan turvallisuudelle
vaarallisina, sentähden että he kieltäytyivät valaa
tekemästä Rooman lipuille, n.s. sacramentum eli ”lippuvalaa”,
kieltäytyivät toisin sanoen sotapalveluksesta ja
uskollisuusvalasta keisarille j.n.e. Heitä vainottiin, sentähden
että he toteuttivat käytännössä uuden, ennen
kuulumattoman uskonsa, joka järkytti maailman järjestystä
perustuksia myöten.
— Tämä on ihmeellistä, mutta samalla ihmeellisen
valaisevaa ja selventävää. Nyt saan peräti uuden ja
kiintoisan kuvan ensimäisistä kristityistä. En tarkoita,
että ymmärtäisin tai hyväksyisin heidän periaatteitaan
joka kohdassa, mutta heistä tulee täten mitä mielenkiintoisin
ilmiö historiassa. No niin, mutta puhuaksemme
periaatteellisesti kolmannesta käskystä en ymmärrä, mitä
Jeesuksella on valantekoa vastaan. Sehän on muodollinen
asia.
— Ei niinkään muodollinen. Se joka oikeudessa todistajana
vannoo puhuvansa totta, saattaa nauraa tyhjälle
muotomenolle — hänhän joka tapauksessa puhuu
mitä puhuu. Mutta virkamies, pappi, lääkäri, sotilas,
joka valaa tehdessään sitoutuu noudattamaan virkatoi105
missaan määrättyjä sääntöjä ja ohjeita, hän ei voi olla
pintapuolinen valansa suhteen. Kuta rehellisempi ja
tunnollisempi hän on ihmisenä, sitä todellisempi ja järkyttävämpi
on hänelle hänen valansa.
— Mutta hänen valansa koskee asioita, jotka hän
luonnostaan muutenkin noudattaisi. Sentähden se on
muodollinen.
— Totta kyllä, kun on puhe ihmisistä, jotka eivät ole
kristityitä eivätkä tiedä mitään Jeesuksen seuraamisesta.
Harvemmin se johtaa heitä ristiriitaan. Välistä kuitenkin.
Eräs pappi, joka oli kadottanut uskonsa helvettiin,
ikuiseen kadotukseen y.m. kirkon dogmeihin, mutta sen
sijaan omaksunut uskon jälleensyntymiseen, oli vihdoin
löytämästään valosta haltioissaan ja olisi niin mielellään
saarnannut siitä toisille, mutta pappisvalansa takia ei
uskaltanut. Hän olisi menettänyt virkansa ja — niinkuin
hän sanoi: ”millä sitten elätän perhettäni, kun en
muuhunkaan ammattiin kykene?”
— Tuommoisista ristiriidoistako Jeesus tahtoo pelastaa
seuraajiaan?
— Kyllä niinkin, vaikka käskyllä itsessään on toinen
lähtökohta.
— Mikä?
— Se että ihminen on henkiolentona itsenäinen ja vapaa;
hänen ei pidä sitoa itseään toisen orjaksi tulevaisuuteen
nähden, vaan aina säilyttää omatuntonsa vapaana
ja puhtaana. Niin on Jeesus neuvonut opetuslapsilleen,
taivasten valtakuntaan pyrkijöille.
— Eikö ihminen voi luvata mitään, ei itselleenkään?
— Vapaaehtoinen iloinen lupaus, joka aina edellyttää,
106
että voi syntyä esteitä, jotka tekevät lupauksen täyttämisen
mahdottomaksi, on luonnollinen ihmisten kesken.
Kuta luotettavampi ihminen on, sitä tunnollisemmin hän
pitää lupauksensa. Sanasta miestä, sarvesta härkää.
Mutta lupaus ei ole vala. Valassa valantekijä luopuu
vapaudestaan ja luovuttaa vallan itsensä yli toiselle.
Lupaus on sitä, mitä Jeesus tarkoittaa sanoillaan: ”vaan
olkoon teidän puheenne: niin, niin, ei, ei. Mikä siitä yli
on, se on lähtöisin vilpistä”.
— Ette vielä sanonut mitään siitä, voiko ihminen
tehdä lupauksia itselleen.
— Miksikä hän ei voisi? Se on jokaisen omantunnon
ratkaistavissa. Mutta lupaus on tietysti tehtävä korkeammalle
itselle, joka ei vaadi mitään omaatuntoa, s.o.
itseään vastaista. Kaikki hyvät päätöksemme ovat lupauksia.
Meidän on vain pidettävä huolta siitä, että
myös noudatamme päätöksiämme, etteivät tyhjiin
rauenneet lupauksemme kivittäisi tietämme helvettiin,
kuten sanotaan. Jollei ihminen opi olemaan ”uskollinen
pienessä”, ei elämä saata uskoa hänelle suurempia tehtäviä.
Ei-kristitty elämä valoineen ja lupauksineen on
koulu maailman ihmisille: siellä he oppivat pitämään sanansa
ja suorittamaan velvollisuuksiaan. Kun ihminen
tulee kristityksi ja alkaa seurata Jeesusta, muuttuu elämä
hänelle kouluksi, jossa hän oppii pitämään sanattomat
sanansa itselleen, omia lujia päätöksiään ja lupauksiaan;
samalla hän silloin oppii suorittamaan yhä korkeampia
ja korkeampia hänelle uskotuita jumalallisia tehtäviä.
— Tarkoittaako kolmas käsky yksinomaan valan107
tekoa? Minusta tuntuu, niinkuin loppusanoissa piilisi
jotain neuvoa puhumisen suhteen yleensä.
— Niin minunkin mielestäni. Me ihmiset käytämme
kieltämme väärin sanomattomassa määrässä. Me puhumme
pahaa ja vielä enemmän puhumme turhia. Ja
Jeesus sanoo toisessa paikassa, että elämän edessä
saamme vastata joka turhasta sanasta. Hän ei ihaillut
jaarittelua eikä suunsoittoa. Semmoinen oli ihmiselle
alentavaa. Puhekyky oli ihmisellä sitä varten, että hän
”totuuden tunnustaisi”, kuten Jeesus sanoi itsestään. Ja
totuuden julistajalle on vaikenemisen kyky ensimäinen
vaatimus. Joka ei osaa vaieta oikealla ajalla, ei osaa
tottakaan puhua aikanaan. Rehellisyys ei edellytä, että
kaikki, mitä tiedämme, aina olisi kielen nenässä. Toden
puhujat, esim. suuret runoilijat, ovat harvasanaisia jokapäiväisessä
elämässään. Sentähden Jeesuksen neuvo
opetuslapsilleen oli: ”puhu vähän, mutta puhu totta”.
108
VIII.
NELJÄS KÄSKY.
— Ja nyt tulemme siihen käskyyn, josta olen kuullut
teidänkin kerran sanovan, että se on Kristuksen opin
kulmakivi, neljänteen käskyyn, jossa Jeesus kieltää pahan
ihmisen vastustamisen. Vaikka kristikunnassa ei
mitään puhuta Jeesuksen viidestä käskystä, tuntee kyllä
jokainen hänen sanansa: ”jos joku lyö sinua oikealle
poskelle, käännä hänelle vasenkin” ja pitää sitä runollisena
ja liioiteltuna kehoituksena ”kristilliseen nöyryyteen”,
jota ei tietysti kukaan jokapäiväisessä elämässä
kykene tai edes alistu noudattamaan. Nyt tekin näytte
olevan sitä mieltä, että tässä on edessä todellinen ja positiivinen
Jeesuksen antama käsky.
— Ei se ole minun mielipiteeni, sillä niin ollen toisella
voisi olla toinen mielipide. Se on evankeliumin
selvä oppi. Jeesuksen viisi käskyä ovat helpot löytää:
jokaisella omalla uudella käskyllään hän kumoo vastaavan
vanhan, ja sentähden jokaisen Jeesuksen käskyn
edellä käyvät sanat: ”olette kuulleet sanotuksi (vanhan
ajan ihmisille) niin ja niin, mutta minä sanon teille”.
— Ehkä te haluatte selittää minulle, mikä sitten tämä
Jeesuksen neljäs käsky on. Minua personallisesti ei
koskaan ole innostanut teeskentely ja ulkokullattu
nöyryys, joka kääntää vasemman posken sille, joka lyö
oikealle. Olen aina ajatellut, että Jumala — ken hän
109
lieneekin — enemmän rakastaa kunnon miestä, joka aika
lailla läimäyttää takaisin sille, joka uskaltaa häntä lyödä,
kuin itsevanhurskasta pelkuria, joka alamaisesti kumartaen
ja vaieten pitää solvauksen hyvänään.
— Ainakin meidän oma terve moraalinen vaistomme
pitää pelotonta ja moitteetonta ritaria, joka aina on valmis
paljastamaan miekkansa omansa tai toisen kunnian
puolustamiseksi, ihmisenä monta vertaa etevämpänä kuin
nöyryyttä ja jumalisuutta teeskentelevää munkkia tai
jesuiittaa, mutta muistakaamme, että tässä ei olekaan
kysymys semmoisesta. Maailma ei ole ainoastaan oikeutettu
vaan jopa velvollinen noudattamaan niitä siveellisiä
mittapuita, joita se järjessään ja sydämessään tuntee
korkeimmiksi. Mutta Jeesuksen käskyt ovat niitä varten,
jotka ovat kyllästyneet maailman teihin ja totuuden
etsijöinä pyrkivät omaksumaan taivasten valtakunnan
elämää. Heille Jeesuksen käskyt eivät ole luonnottomia
tai luonnon vastaisia, vaan heille nuo käskyt paljastavat
heidän oman sisäisen, korkeamman luontonsa. Sentähden
heillekin, opetuslapsille, on parempi heikkona hetkenä
langeta maailman menoihin kuin teeskennellen pitää
kiinni käskyn kirjaimesta; ja joka tapauksessa heidän on
parempi langeta ja tunnustaa lankeemuksensa kuin kieltää
Jeesuksen käsky. Te kysytte, mikä tämä käsky on.
Lyhyesti sen voisi ilmaista seuraavillakin sanoilla: Mooseksen
laissa tulee koston ajatus ilmi: ”silmä silmästä,
hammas hampaasta”, mutta Jeesus sanoo seuraajilleen:
älkää ollenkaan kostako, ei yksityisesti eikä yhteisesti;
älkää istuko toistenne tuomareina, sillä tuomita voi vain
se, joka itse on synnitön.
110
— Olen pannut merkille, että olette sijoittanut tähän
muutamia säkeitä seitsemännestä luvusta. Se on siis
tapahtunut sisällön takia? Jos oikein ymmärrän teitä,
on Jeesus täten kaikkea oikeuslaitosta vastaan? Mutta
mihin jouduttaisiin, jos yhteiskuntamme lakkaisi kantamasta
oikeuden miekkaa?
— Kuka semmoisesta puhuu ? Sehän edellyttäisi, että
yhteiskuntamme olisi kristitty, s.o. seuraisi Jeesusta,
mutta kuinka semmoinen olisi mahdollista ilman että sen
jäsenet kulkisivat Mestarin jäljissä? Tässä on kysymys
Kristuksen seuraajista. He luopuvat itse turvautumasta
maalliseen oikeuteen — ”jos joku tahtoo ottaa
ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin, mieluummin
kuin että hän kävisi oikeutta kanssasi”, — he eivät tahdo
istua tuomarina, he eivät tahdo kostaa eivätkä rangaista.
— Mutta jos yhteiskunta todella olisi kristitty, kuinka
silloin?
— Silloin ymmärtääkseni koettaisimme kaikin puolin
pienestä pitäen kasvattaa itseämme ja oppia ”kiskomaan
malkaa omasta silmästämme”, ennenkuin panemme merkille
”rikan veljemme silmässä”.
— Mutta miten suhtautuisimme niihin veljiin, joilla
todella on rikollisia taipumuksia?
— Rakkaudella. Rakkautemme vaikuttaisi heihin
puhdistavasti, esimerkkimme siveellisesti kasvattavasti,
ja tietysti opettaisimme heitä ja valistaisimme heidän järkensä,
ennenkuin rikolliset taipumukset pääsisivät heissä
puhkeamaan.
— Siihen oikeastaan meidän nykyisetkin yhteiskuntamme
jo pyrkivät. Kaikkialla etsitään uutta tunnus111
sanaa pahantekijöiden käsittelyssä ja kohtelussa, ja
yleensä arvellaan, että tämä tunnussana on kasvatus,
kouluutus.
— Se onkin kiitoksella mainittava. Mutta rakkaus,
ei oikeus, on ainoa, mikä semmoisessa kasvatuksessa tepsii.
Pääasia on meidän ymmärtää, että Jeesus pani
alulle uuden ajan. Hän ja hänen seuraajansa omaksuivat
uuden elämänymmärryksen, johon muun muassa sisältyi
uusi tapa suhtautua pahaan. Korkein siveellinen
käsite, johon ihmiset ennen häntä kohosivat, oli oikeus,
kylmä, peloittava, raudankova oikeus. Rakkaus, lempeys,
anteeksianto oli satunnaista ja pidettiin usein heikkouden
merkkinä. Kunnon mies kosti, etsi oikeutta,
vaati rangaistusta. Jeesus muutti tämän kaiken. Hän
toi taivasten valtakunnan maan päälle. Hän paljasti
seuraajilleen korkeimman siveellisyyden. Hän näytti,
että taivasten valtakunnan elämänlakina oli rakkaus.
Siellä vallitsi lempeys ja anteeksianto, ei kostonhalu, ei
oikeusvaatimus. Mullistava muutos oikean ja väärän,
hyvän ja pahan käsittämisessä! Harvat uuden näkökannan
ymmärsivät. Ainoastaan Jeesuksen opetuslapset
— vähitellen, — eikä maailma ollenkaan. Kuitenkin
uudet aatteet ovat hapattaneet maailmaa, ja vaikka tänään
niinkuin silloin elämme yhteiskunnissa, joissa vallitsee
vanha, ei-kristitty järjestys, on yleinen mielipide
monessa suhteessa muuttunut. Personallista kostoa ei
suvaita, ja kuten sanoitte alkaa horjua myös usko yhteisen
eli yhteiskunnallisen koston oikeutukseen. Vaikka
meitä tavallaan ympäröi sama ”pakanallinen” maailma
kuin Jeesusta ja hänen seuraajiaan, ovat paljon, paljon
112
suuremmat joukot nyt kuin silloin valmiit vastaanottamaan
”valtakunnan hyvän sanoman”. On miltei kuin
kristikunta odottaisi jotain uutta opetusta, joitain uusia
elämänohjeita, nyt, kun maailmansota ja bolshevismi on
herättänyt ihmiset suloisesta pakanallisesta unestaan näkemään,
kuinka horjuvalla pohjalla vanhat oikeuskäsitteet
lepäävät. Silti emme tietysti saata odottaa mitään
pysyviä muutoksia yhteiskuntajärjestyksissämme, ennenkuin
yksilöt ovat heränneet, muuttuneet ja itsetietoisesti
”kristianisoituneet”. Vallankumoukset, väkivaltaiset
muutokset ja väkinäiset uudistukset ovat, kuten Jeesus
sanoisi, valheen isästä kotoisin. Kristikunnan uudestisyntyminen
on mahdollinen ainoastaan siten, että yhä
useammat yksilöt siellä täällä pitkin maailmaa alkavat
seurata Jeesusta Kristusta ja levittää hänen oppiansa.
Kysymys on tänä päivänä sama kuin kristinuskon ensimäisinä
aikoina, sillä eroituksella vain, että yleinen ilmapiiri
on valistuneempi ja valoisampi kuin yhdeksäntoista
vuosisataa sitten.
113
IX.
VIIDES KÄSKY.
— Tämä viides näkyy olevan varsinainen rakkauden
käsky. Mutta eikö Jeesus mene liiallisuuteen neuvoessaan
meitä rakastamaan vihollisiamme? Jos joku vihaa
minua ja tekee minulle yhtämittaa kiusaa, vahinkoa ja
kaikkea pahaa, kuinka minä voisin rakastaa häntä? Se
nyt ainakin olisi ulkokullattua!
— Jeesushan sanoikin: rukoilkaa niiden edestä, jotka
teitä vainoavat. Siihen me joka tapauksessa kykenemme,
jos emme vielä kykene rakastamaan.
— Mutta sanoohan Jeesus nimenomaan myös: rakastakaa
vihollisianne.
— Niin, mutta sen hän sanoo vastakohdaksi vanhalle
käskylle, joka kuului: ”rakasta lähimäistäsi” ja johon
Jeesus selvyyden vuoksi lisää: ”vihaa vihollistasi”.
— Millä tavalla ”lisää”?
— No, katsokaa, tuommoista vanhaa käskyä ”vihaa
vihollistasi” ei ole olemassa.
— Eikö olemassa?
— Ei muodollisesti. Mutta vanhan käskyn henki on
totuudenmukaisesti ilmaistu Jeesuksen lisäyksessä.
— En ymmärrä teitä.
— Kohta ymmärrätte. Lisäämällä sanat ”vihaa vihollistasi”
Jeesus tietysti on painostanut toistamansa
vanhan käskyn ”rakasta lähimäistäsi” merkitystä, voi114
dakseen sitten omassa uudessa käskyssään kumota vanhan.
Hänen uusi käskynsä ”rakastakaa vihollisianne”
ei tietenkään sisällä ”ja vihatkaa lähimäistänne”, vaan
samalla tavalla kuin esim. ensimäinen käsky ”älä suutu”
edellyttää, ettei ”tapa”, samalla tavalla viides käsky
”rakasta vihollistasi” edellyttää, ettei vihaa lähimäistään,
vaan rakastaa häntä. Kysymys kääntyy täten kahden
sanan ympäri: ketä tarkoitetaan ”lähimäisellä”, ketä
lähimäisen vastakohdalla eli ”vihollisella”? Tähän vastaus
on selvä: ”lähimäinen” eli ”naapuri” on samaan
heimoon tai kansaan kuuluva, oman maan asukas, kansalainen,
”vihollinen” taas etäämpänä asuva, vieraaseen
heimoon tai kansaan kuuluva, vieraan maan asukas,
muukalainen. Kun ajattelemme juutalaisten historiaa
vanhan testamentin aikana, muistuu mieleemme jyrisevä
Jehova, joka aina on vihoissaan vieraille kansoille ja aina
yllyttää oman valitun kansansa sotaan milloin filistealaisia,
milloin midianiitteja, milloin mitäkin ”vihollista”
vastaan. Ei ollut puhettakaan rakkaudesta vieraita kohtaan,
aina vain vihasta ja kostosta. Lähimmäisiä, omia
kansalaisia yksin rakastettiin. Jeesuksen lisäämät sanat
olivat täten täysin paikallaan, kuvaavia ja selittäviä. Ja
tätä vanhaa maailmanjärjestystä vastaan Jeesus uudessa
käskyssään nousi.
— Tällä uudella käskyllä on siis niin sanoaksemme
kansainvälinen eli poliittinen merkitys?
— Aivan oikein. Jeesus opettaa, että ne, jotka tahtovat
elää taivasten valtakunnan elämää, eivät enää näe
muukalaista kenessäkään ihmisessä. Kaikki ihmiset ovat
veljiä rotuun, väriin, kansallisuuteen katsomatta, ja kaik115
kia ihmisiä on rakastettava. Rajat kansojen väliltä
hajoavat maahan ja kaikki kansat muodostavat yhden
suuren perheen: maapallon ihmiskunnan. Jos lyhyesti
tahtoisimme tuoda ilmi, mitä Jeesus viidennessä käskyssään
opettaa, sanoisimme ennen kaikkea, että hän kieltää
sodan. Mutta, kuten joka käskyn suhteen, täytyy meidän
tässä taas huomauttaa, että käskyllä ei ole päiväpoliittinen
tarkoitus. Se ei sano: nyt, kaikki kansat, riisukaa
aseenne! Se sanoo: nyt, kaikki yksilöt, valistukaa,
tulkaa kristityiksi, seuratkaa minua! Kansa on kristitty,
jos sen yksilöt sitä ovat. Kansa voi elämässään
seurata Jeesusta, jos sen yksilöt sitä tekevät. Yksilön
täytyy ymmärtää, että sota on vastoin Jeesuksen elämänoppia,
vastoin omaatuntoa, vastoin korkeinta siveyskäsitettä,
vastoin jumalallista elämänjärjestystä. Yksilön
täytyy luopua aseista, kieltäytyä sotimasta, olla tarttumatta
miekkaan.
— Halveksiiko Jeesus siis sotamiehiä?
— Kuinka semmoista kysytte? Onko hänen henkensä
mukaista ketään halveksia? Epäilemättä Jeesus tiesi
yhtä hyvin kuin me tiedämme tänään, että sotilaiden joukossa
on tavattavissa mitä ritarillisimpia, mitä rehellisimpiä,
mitä kauniimpia luonteita. Ihmisiä he ovat niinkuin
muutkin ja usein parempia. Siitä ei ole puhettakaan.
On vain kysymys siitä, että yksilöt heräisivät,
upseerit niin hyvin kuin muutkin ihmiset. Ja uuden elämänymmärryksen
omaksumisessa on oltava täysin vilpittömiä.
Siinä ei saa olla mitään teennäistä, mitään epäröivää.
Totuus vapauttaa. Kun ihminen näkee totuuden,
hän ihastuu, hän riemastuu, hän tulee autauaaksi.
116
Taivasten valtakunnan elämä aiheuttaa ehkä ulkonaisia
vaikeuksia, mutta se varmasti tuo mukanaan sisäisen
rauhan ja onnen. Viides käsky samoinkuin edelliset
koskee yksilöitä ja heidän työtään. Kun yhä useammat
yksilöt siellä täällä seuraavat Kristusta ja levittävät valoa
ympärilleen, silloin koittaa joskus aika, jolloin kansatkin
”kristianisoituvat”. Ja olemmehan ottaneet suuren askeleen
eteenpäin. Maailmansodankin aikana oli tuhansia
ihmisiä eri maissa, jotka kieltäytyivät miekkaa kantamasta,
sentähden että tahtoivat kulkea Kristuksen jäljissä.
Ja nyt maailmansodan jälkeen on kaikissa maissa
rauhanliikkeitä, jotka opettavat ihmisille, kuinka järjetöntä
sotiminen on. Ja vaikka Kristuksen seuraaminen
tapahtuu yksilöittäin, on vallan hyvin ajateltavissa jonkunlainen
kristittyjen kansojen liitto, jonka mukaan ne
sitoutuvat ratkaisemaan keskinäiset riitansa rauhallista
tietä ja olemaan aseihin tarttumatta toisiaan vastaan.
Niin valistuneen luulisi toki olevan kansainvälisenkin
järjen meidän aikanamme.
— Olette jättänyt pois muutamia rinnakkaislauseita
44:nnestä säkeestä: ”siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat
j.n.e.”. Miksi?
— Sentähden, että uusin kriitillinen kreikkalainen
teksti on tehnyt samoin. Nehän eivät mitenkään muuta
tekstin henkeä, päinvastoin sitä vielä valaisevat, joten
ne kyllä voidaan säilyttääkin; mutta uutta ajatusta eivät
liioin lisää.
— Huomaan, että te olette 47:nnessä säkeessä muuttanut
sanan ”pakanan” sanoiksi ”jokapäiväiset ihmiset”.
— Niin, sana ethnikoi kreikkalaisessa tekstissä, ethnici
117
latinalaisessa, ei merkitse ”pakanat”. Se merkitsee
”kansan, rahvaan ihmiset” ja tarkoittaa Jeesuksen suussa
niitä, jotka eivät tienneet mitään valtakunnan hyvästä
sanomasta, vaan olivat jokapäiväisiä, maallisia ihmisiä
ainakin. Sitä tietysti on tarkoitettu pakana-sanallakin,
kun niin on käännetty, vaikka tuo sana meidän päivinämme
tuo mieleen afrikkalaisia ja australialaisia neekereitä
y.m., jättäen lukijan siihen luuloon, että hän jo
syntyperänsä nojalla on ”kristitty”. Totuus on tietysti,
että kuulumme kaikki ethnikoihin eli jokapäiväisiin
ihmisiin, kunnes meistä tulee kristityitä, sillä Jeesuksen
seuraaminen ei ole maantieteellinen asia.
— Olette myös viimeisessä säkeessä käyttänyt futuuria
imperatiivin asemasta: ”tulette täydellisiksi” eikä
niinkuin ennen ”olkaa täydelliset”.
— Kreikkalaisen tekstin esesthe on futuuri-muoto,
vaikka sillä useimmissa kielissä on imperatiivinen eli
käskevä merkitys siinä sivulla. Latinalaisessa tekstissä
on estote, ”jospa olisitte”. Ymmärrän kuitenkin Jeesuksen
tarkoittaneen, että kun me noudattamalla hänen
käskyjään elämme taivasten valtakunnan elämää, tulemme
lopulta täydellisiksi, niinkuin taivaallinen Isämme
on täydellinen. Se on käsittääkseni lupaus eli ennustus
pikemmin kuin käsky. Ja se viittaa kaikkiin käskyihin,
ikäänkuin kruunaten niitä.
118
X.
HYVÄT TYÖT JA PAASTO.
— Seuraavissa säkeissä toistuu yhtämittaa puhe palkasta
ja korvauksesta. Onko Jeesus sillä todella tarkoittanut
jotain vai onko se vain vertauskuvallista puhetta?
Tunnustan, että palkkojen ja korvausten ajatteleminen
henkisen elämän yhteydessä tympäisee minua. Onneksi
olette edes jättänyt pois sanan ”julkisesti” joka pilaa
kaiken, tuodessaan mieleen korvauksia testamenttien,
arpajaisvoittojen, julkisten kunnianosoitusten j.n.e.
muodossa.
— Sitä sanaa ei ole alkutekstissä, ei kreikkalaisessa
eikä latinalaisessa.
— Sepä hyvä. Mutta miksikä olette suomentanut
joka kohdassa ”heiltä jää palkka saamatta”, kun vanhassa
suomennoksessa on ihan päinvastoin ”he ovat
saaneet palkkansa”? Tämä teidän suomennoksenne vain
yhä painostaa palkka-ajatusta.
— Alkutekstin sanat apekhuusin ton misthon autoon
voidaan kääntää kahdella tavalla. Nimenomaan tämä
lausetapa voi merkitä ”he saavat palkkansa”, mutta
oikeastaan teonsana apekhoo merkitsee ”pidättää, pitää
etäällä, estää, ehkäistä” eikä koskaan mitään muuta. Ei
siis mielestäni ole väärin ymmärtää sana apekhoo tässäkään
yhteydessä tavallisella tavalla, saatikka kun se sel119
vemmin tuo esille Jeesuksen ajatuksen, vaikkei toinenkaan
suomennos sitä ajatusta suorastaan häiritse.
— Mieleni tekeekin juuri kuulla Jeesuksen ajatus, koska
sana ”palkka” tässä yhteydessä on minusta niin outo.
— Ettei Jeesus mitään ulkonaisia palkintoja tarkoita,
sen te ymmärtänette muitta mutkitta. Mutta että hän jotakin
tarkoittaa, jota voi kuvata käsitteellä ”palkka”, se
on myös selvä. Tämä ”palkka” on osaksi semmoista, mikä
seuraa itsestään, asian luonnosta, osaksi jotain odottamatonta,
ylenpalttisuudellaan yllättävää. Ja mikä se
semmoinen lienee? Mikä muu kuin se omantunnon
rauha, iloinen mieli ja sisäinen autuus, jota aikoinaan
seuraa tunnustettu asema näkymättömässä taivasten valtakunnassa?
Kun näitä — kuten itämaalainen sanoisi
— hyvien töittemme ja pyrkimystemme ”karmallisia”
seurauksia ajattelemme, emme ollenkaan ihmettele Jeesuksen
puhetta palkinnoista. Sillä voiko suurempaa palkintoa,
suurempaa taivaallista lahjaa, suurempaa jumalallista
armonosoitusta kuvitella kuin kansalaisoikeutta
hengen maailmassa, kuolemattomuutta ja ikuista elämää?
Jos taas käytämme toista suomennosta, huomaamme Jeesuksen
puhuvan palkasta vartavasten teroittaakseen opetuslapsilleen,
että taivasten valtakunnassa ei tavoitella
mitään palkintoa. Ajatelkaa vähän hänen sanojaan.
Hänhän nimenomaan neuvoo seuraajilleen, etteivät he,
kuten tekopyhät, hautoisi mielessään mitään palkkaa
itselleen hyvistä töistään, — sillä silloin he, kuten tekopyhät,
saisivat palkkansa! Ja se palkka olisi ulkonaisissa
voitoissa ja kunnianosoituksissa. Mutta kun opetuslapset
eivät tavoittele mitään itselleen, eivät ollenkaan
120
muista omaa itseään, silloin ”taivaallinen Isä korvaa
heille”, — ja mitä se merkitsee, sen juuri selitin.
— Nyt ymmärrän paremmin. Ja ymmärrän myös,
että tekopyhiltä, tämä taivaallinen palkka jää saamatta.
Panen merkille kaksi muutakin poikkeavaa lausetapaa
teidän suomennoksessanne. Sanotte ensimäisessä
säkeessä: ”suorita lainmukaisia tekojanne” ja toisessa
”osoitat teossa myötätuntoa”. Vastaavat kohdat vanhassa
suomennoksessa kuuluvat ”harjoita vanhurskauttanne”
ja ”annat almua”. Minun korviini nämä jälkimäiset
kaikuvat yksinkertaisemmilta ja selvemmiltä.
— Kylläkin tottumuksen nojalla. Mutta kreikkalainen
teksti ensimäisessä säkeessä sanoo: teen dikaiosyneen
hymoon mee poiein ja toisessa: poiees eleemosyneen;
ja latinalainen: ne iustitiam vestram faciatis sekä
facies elemosynam. On huomattava, että muutamissa
käsikirjoituksissa ensimäisenkin säkeen sanat kuuluvat
teen eleemosyneen hymoon mee poiein. Luther noudatti
tätä lukutapaa ja kirjoitti saksaksi: habt acht auf eure
Almosen, dass ihr die nicht gebt j.n.e. Vanha englantilainenkin
käännös sanoi: take heed that ye do not your
alms j.n.e. Roomalais-katoliset käännökset ovat sitä
vastoin noudattaneet versio vulgatan lukutapaa, jota nyt
pidetään oikeampana. Itse asiassa sisältö ei paljon
muutu. Mutta jos molemmissa kohdissa olisi sana eleemosyneen,
täytyisi meidän ennen kaikkea ymmärtää, mitä
tällä sanalla tarkoitetaan. On mielestäni sangen kuvaava,
että versio vulgata ratkaisee pulman kääntämällä
elemosynam, joka ei ole klassillista latinaa ollenkaan. Jos
elemosynee Hieronymuksen mielestä olisi merkinnyt
121
”almu”, miksi hän ei latinaksi sanonut esim. stips? Että
hän käytti sanaa,” joka itse asiassa oli kreikkalainen,
mutta joka nähtävästi keskiajalla oli yleinen kristittyjen
kesken, osoittaa, että tuolla tekaistulla latinalaisella sanalla
elemosyna oli oma niin sanoaksemme teknillinen
merkityksensä. Entä tämä merkitys? Sen tietysti täytyi
sisältyä kreikkalaiseen sanaan eleemosynee. Jos nyt
kysymme eleemosyneen merkitystä, huomaamme, että se
vasta toisessa kädessä on almu, s.o. köyhille annettu
lahja. Sen varsinainen merkitys on ”sääli, myötätunto”.
Tämä on latinaksi misericordia, mutta koska tätä sanaa
käytettiin ennen kaikkea Jumalan säälistä, ymmärrämme,
että kirkko omaksui uuden sanan elemosyna ihmisten
säälistä. On siis puhe näissä säkeissä tai ainakin toisessa
siitä myötätunnosta ja säälistä, jota ihmiset voivat osoittaa
toisilleen. Jeesus ei puhu yksinomaan myötätunnon
tuntemisesta, sillä teksti sanoo poiees eleemosyneen, s.o.
”teet” eli siis: ”osoitat teossa myötätuntoa”. Tämä on
paljon laajempi käsite kuin ”annat almua”, sillä almujen
antaminen voi tapahtua tavasta tai päätöksestä, toisin
sanoen ilman inhimillistä tunnetta. Muuta sanaan
eleemosynee sisältyy juuri tunne. Opetuslapsi tuntee
sääliä, sympatiaa, rakkautta, ja sentähden hän auttaa.
Paljas tunne olisi kuolleena syntynyt, ellei se muuttuisi
teoksi; mutta tekona se on elävä. Paljas teko taas ilman
tunnetta olisi teennäinen ja ulkokullattu. Minusta tämän
kohdan oikea ymmärtäminen on sangen tärkeä, sillä meidän
kristikunnassamme ei ole ainostaan paljon tekopyhää
auttamista kunnian ja maineen vuoksi, vaan myös
paljon kylmää ja sydämetöntä almujen antamista.
122
— Tämä puoli asiasta on nyt käynyt selväksi, mutta
jos ensimäisessä säkeessä noudatamme myöhempää ja
oikeampaa lukutapaa, miksi silloin suomennatte: ”suorita
lainmukaisia tekojanne”?
— Kreikkalaisen sanan dikaiosynee takia, joka latinalaisessa
tekstissä on iustitia ja merkitsee, kuten jo ennen
olen maininnut, ”oikeamielisyys, oikeuden tunto”, johtuen
sanasta dikee, ”oikeus, oikeuden jumalatar”. Kyseessä
olevassa lauseessa on taas puhe tekemisestä: ”kavahtakaa,
ettette tee oikeamielisyyttänne”, siis kyllä:
”harjoita vanhurskauttanne”, jos tämmöistä suomalaista
sanaa tahdomme käyttää. Mutta meidän on muistettava,
mistä Jeesus puhuu. Ei hän runollisesti puhu ”vanhurskaudesta”
ylimalkaan, jostain ”pyhyydestä”, jonka ääriviivoja
itse saamme mielin määrin laatia. Hän puhuu
opetuslapsilleen viidestä käskystään, niihin sisältyvästä
uudesta elämänymmärryksestä, uudesta ”vanhurskaudesta”,
uudesta oikeudesta eli laista. Dikaiosynee on hänen
suussaan teknillisesti samaa kuin ”uuden elämänlain
totteleminen”, ja siis lause: ”kavahtakaa, ettette tee
uuden elämänlain tottelemista” merkitsee: ”kavahtakaa,
ettette suorita (uuden elämän) lain mukaisia tekojanne”,
s.o. ”älkää noudattako minun käskyjäni sitä varten, että
näyttäisitte erikoisilta, pistäisitte silmiin ja saavuttaisitte
mainetta ihmisten kesken. Semmoinen älköön olko motiivinne,
sillä se todistaisi, ettette ole minua käsittäneet.
Uusi elämä valkenee vain sille, joka sitä etsii sen itsensä
tähden. Minun käskyni eivät ole ulkonaisia eivätkä muodollisia,
ja teidän tehtävänne opetuslapsina on katsoa,
etteivät ne siksi koskaan tule.”
123
— Minkätähden Jeesus puhuu paastosta? Siitä katolinen
kirkko on tehnyt ulkonaisen muodollisuuden ja
tavan.
— Ja samalla se silloin on kadottanut siveellisen merkityksensä
ja voimansa. Jeesus puhuu paastosta, sentähden
että se on luonnollinen asia jokaisen henkisesti
elävän ihmisen elämässä. Eikä ”paasto” tarkoita ainoastaan
syömättä olemista. Kreikkalainen sana neesteyoo
merkitseekin, paitsi varsinaista paastoamista, yleensä
”pidätyn jostakin, kieltäydyn”. Jeesus neuvoo siis opetuslapsilleen:
”kun te jostain kieltäydytte, älkää tehkö
siitä numeroa. Kieltäytykää niin, ettei kukaan aavista
mitään.” Olen kuitenkin suomennoksessani säilyttänyt
sanan ”paasto”, koska se kieltäytymisen vertauskuvana
on mainio ja koska Jeesuskin siinä mielessä sanaa käytti.
124
XI.
RUKOUS.
— Rukousta koskevassa luvussa en huomaa erikoisia
eroavaisuuksia teidän ja vanhan suomennoksen välillä.
Ainoastaan yksi kohta on hämmästyttävä. Te sanotte
”yliaistillinen leipämme”, ja aikojen aamusta olemme
kuitenkin tottuneet rukoilemaan ”jokapäiväistä leipäämme”.
Mistä tämä merkillinen suomennos?
— Se on ainoa järjellinen käännös. Jeesushan nimenomaan,
vähän myöhemmin samassa Matteuksen evankeliumin
luvussa, kieltää seuraajiaan huolehtimasta siitä,
mitä he söisivät ja joisivat, millä he itseään vaatettaisivat.
Kuinka hän nyt neuvoisi samoja seuraajiaan rukoilemaan
Jumalalta jokapäiväistä leipää, Jumalalta eli taivaalliselta
Isältä, jonka hän sanoo tietävän, mitä he tarvitsevat,
ennenkuin anovatkaan häneltä!
— Eikö sitten alkutekstissä niin sanota?
— Kreikkalainen teksti kuuluu: ton arton heemoon
epiuusion dos heemin seemeron. Sana epiuusion on
käännetty ”jokapäiväinen” kaikille kielille: cotidiano,
quotidien, täglich, daily, daglig. Kaikkialla on siis jätetty
rukouksen henki lukuunottamatta! Ja kuitenkin,
kumma kyllä, latinalainen versio vulgata on kääntänyt sanan
oikein. Siinä rukous kuuluu: panem nostrum supersubstantialem
da nobis hodie, ”leipämme yliaistillinen
anna meille tänään”. Kreikkalainen epiuusios ei ole
125
”huomiseen ylettyvä”, vaan se on johdettava sanasta
uusia, joka merkitsee ”aine, olemus, substansi”. Epiuusios
on täten ”aineen perästä, vieressä eli yli oleva”, siis:
”yliaineellinen, yliaistillinen”, latinaksi supersubstantialis.
— Mutta mikä on tuo ”yliaistillinen leipä”?
— Se on tietysti hengen ravinto. Sanoohan Jeesus
toisessa paikassa: ei ihminen elä ainoastaan leivästä.
— Ja tätä hengen ravintoa meidän tulee pyytää Jumalalta?
— Älkää käsittäkö asioita ulkonaisesti. Ei Jumala ole
olento meidän ulkopuolellamme. Jumala on taivaallinen
Isä. Taivas on meidän hengessämme. Rukoillessamme
käännymme sisäisen Isän puoleen ja sanomme hänelle:
puhu meille tänäpäivänä eläviä sanojasi.
— Miksi ei Jeesus sanonut suoraan tuolla tavalla?
— Sentähden että konkreettinen vertauskuva jää paljon
paremmin mieleen ja herättää ajatusta, jos milloin
unohdetaan sen tarkoitus. Jeesus rakasti runollista
kieltä.
— Mitä rukous näin ollen on?
— Se on sisäinen hartaushetki yksin ollessamme,
ainakin sydämemme omassa kammiossa. Se on henkistä
elämää varten, ei aineellista. Keskustelemme siinä
Isämme kanssa, puhumme hänen kanssaan kuin ystävän,
rukoilemme hänen henkistä apuaan ja luotamme hänen
rakkauteensa. Ja Jeesus neuvoo meitä viettämään tämmöisen
yksinäisen mietiskelyhetken joka aamu, siihen
viittaa sana ”tänään”. Jos ”Isä meidän” rukouksesta
tahdotte enemmän selityksiä, pyydän teitä lukemaan
kirjaa ”Jeesuksen salakoulu”. Yhtä asiaa tahdon vain
126
tässä painostaa, asiaa, jota kristikunnassa sangen vähän
otetaan huomioon, vaikka sille muuten on rakennettu
kokonainen teologinen järjestelmä. Se koskee Jeesuksen
opetusta syntein anteeksiantamisesta. Kirkko on tästä
kuten sanottu laatinut mitä mutkikkaimman dogmin eli
uskonkappaleen sakramentteineen ja maagillisine muotomenoineen,
ja kuitenkin Jeesuksen oppi on niin valtavan
yksinkertainen: taivaallinen Isämme antaa meille anteeksi,
jos me annamme toisillemme, mutta jos me emme
anna toisillemme anteeksi, ei taivaallinen Isämmekään
anna meille! Mihinkä siis kristikuntana joutuisimme
oikeuksinemme ja tuomioinemme, jos Jeesusta seuraisimme?
Onneksi Jeesuksen puhe koskee ainoastaan
niitä, jotka tahtovat olla kristityitä, tahtovat kulkea Mestarin
jäljissä, tahtovat olla hänen opetuslapsinaan.
— Entä Isän anteeksianto ? Mikä se on ?
— Ei se ainakaan ole juriidinen eli lainopillinen asia.
Töittensä seurauksia ihminen ei voi välttää muuten kuin
saamalla veljiltään anteeksi. Isän anteeksianto on henkistä
laatua. Se on koettava.
127
XII.
AARTEET.
— Näissä säkeissä ei ole mitään muutettu teidän suomennoksessanne.
Mutta sanokaa minulle, mitkä nuo
taivaalliset aarteet ovat? Tavallisesti kai niillä ymmärretään
”oikeata uskoa jumalan armoon”, jos yleensä
niitä pidetään muuna kuin runollisena korupuheena.
— Jeesuksen sanat eivät ole korupuheita. Ne ovat
hengen salamoita ja totuuden ukkosjyrinää. Taivaalliset
aarteet, joita Jeesus käskee opetuslapsiaan kokoomaan,
eivät ole mitään ilmaista arvotonta tavaraa; niistä on
hinta maksettava samoinkuin maallisista. Taivaallisia aarteita
ovat kaikki ne rakastavat, rohkaisevat, luottamusta
uhkuvat ja siunaavat ajatukset ja tunteet, joita toiset
ihmiset omistavat meille. Millä me ne ostamme? Omalla
rakkaudellamme, lempeydellämme, avullamme, ystävyydellämme,
omilla hyvillä teoillamme. Ja miksikä toisten
siunaukset ovat aarteita, miksikä ne ovat arvokkaita?
Sentähden että ne ne muovailevat ja ne ne vähitellen
muodostavat sitä meidän taivaallista ylösnousemusruumistamme,
josta Paavali puhuu ja josta tulee meidän
kuolematon verhomme. Tämä on salaista ja syvää viisautta,
käsittämätöntä materialisteille, mutta ne jotka
oman henkensä tuntevat, voivat ymmärtää. Elämänlaki
on lausuttu ilmi Jeesuksen sanoissa.
128
XII.
RUUMIIN VALO.
— Te olette suomentanut: ”jos siis silmäsi on vilpitön”
eikä ”terve”, kuten vanhassa käännöksessä. Eikö
”terve” ole luonnollisempi laatusana silmästä puhuttaessa
?
— Voipi olla, mutta alkutekstin sana hapluus merkitsee
”yksinkertainen, vilpitön, tosi” eikä suinkaan ”terve”.
Latinalainen tekstikin sanoo simplex. Tässä ei olekaan
puhetta ruumiillisesta silmästä ensi kädessä. Se ruumiin
silmä, joka samalla on ruumiin valo, on järki. Kreikkalainen
sana ofthalmos, joka merkitsee ”silmä” ja jota
teksti tässä käyttää, johtuu verbistä horaoo, joka ei merkitse
ainoastaan ”nähdä”, vaan myös ”nähdä ymmärryksellään,
järjellään”. Jeesus tietenkin puhuu tästä järjen
silmästä, jota lausetapaa nykyaikanakin käytetään, ja
järjen silmän terveys on sen rehellisyydessä, vilpittömyydessä,
totuudenrakkaudessa. Jos järki, ajatus, ymmärrys
meissä on vilpitön, jos se omaksuu Jeesuksen
uuden elämänymmärryksen, silloin koko ruumiimme on
valoisa. Mutta jos valo meissä, jos järkemme on pimeyttä,
— kuinka suuri silloin onkaan ”pimeyden”, se
on paljastaan ruumiillisen ja eläimellisen itsemme
voima ?
129
XIV.
JUMALA JA MAMMONA.
— Tulemme nyt tuohon kuuluisaan ”mammonaan”.
Mikä se oikeastaan on? Rikkauden armoton jumalako?
— Mamoonas, kuten kreikkalainen teksti kirjoittaa,
on syyrialainen sana, joka evankeliumissa on jätetty
kääntämättä, koska yhtä kuvaavaa vastinetta ei ollut kreikan
kielessä enemmän kuin toisissakaan. Sanotaan sen
merkitsevän rikkautta ja rikkauden jumalaa, mutta
kreikkalainen Pluutos eli Pluutoon oli rikkauden jumalana
alussa ollut manalan ja maan sisällä olevien rikkauksien
haltia eikä siis vastannut Mamoonasta, koska
kääntäjät eivät sitä käyttäneet. Mammonalla on täten
erikoismerkitys, ja jos vähänkään ajattelemalla luemme
Jeesuksen sanoja siitä, huomaamme sen heti. Puhuuko
näet Jeesus säkeissä 24—34 sanaakaan rikkaudesta?
— Tosiaan, ei sanaakaan!
— Ja kuitenkin kristikunta on hänen sanojansa melkein
yksinomaan sillä tavalla väärinkäsittänyt. Vaikka
hyvä niinkin. Muut kuin opetuslapset ja Jeesuksen välittömät
seuraajat eivät kuitenkaan kykene käsittämään
hänen sanojaan niiden viisauden koko syvyydessä. Sillä
hänen sanojensa sisältö on hämmästyttävä.
— Niin, jos sanallisesti häntä ymmärrämme, tuntuu
melkein, kuin hän kehoittaisi huolettomuuteen, milteipä
laiskuuteen. Hän nimenomaan puhuu taivaan linnuista,
130
joita Isä ruokkii, ja lisää: ”ettekö te ihmiset ole paljon
suurempiarvoisia kuin he”; kuinka ei siis taivaallinen Isä
pitäisi huolta meidänkin ruoastamme ja vaatteistamme!
Tämä on todella hämmästyttävä.
— Ja kuitenkin se on totta, sillä eroituksella, että
tämä Jeesuksen paljastama elämänlaki ei pidä paikkaansa
kenen suhteen tahansa, mutta ainoastaan hänen,
joka tahtoo seurata Jeesusta ja täyttää taivaallisen Isän
tahdon.
— Te sanotte siis —?
— Että mammona ei ole rikkauden jumala Jeesuksen
suussa, vaan kuolevaisen ja katoavaisen personallisen
elämän. Jos ken tahtoo kokonaan antautua taivasten valtakunnan
jäseneksi ja kaikessa seurata Mestaria hänen
apostolinaan ja totuuden profeettana, silloin hän vapautuu
siitä aineellisesta huolehtimisesta, joka muuten on
jokaisen ihmisen osana ja kohtalona täällä maan päällä,
— mutta myös ainoastaan silloin. Tavalliset jokapäiväiset
ihmisjoukot (”pakanat”, kuten vanha suomennoksemme
sanoo) kohdistavat aina ajatuksensa toimeentuloon,
jokapäiväiseen leipään ja kaikkeen, mitä siihen
kuuluu; he eivät saata sitä välttää, sillä se on heille olemassaolon
lakina. Ja kuitenkin kaikki ihmiset pyrkivät
tästä pakosta vapaiksi. Maallinen rikkaus houkuttelee
ja lupaa huolettomuutta, mutta rikkaat tietävät, että
omaisuus ja omistaminen tuottaa omat huolensa, jotka
eivät anna rikkaan olla ihmisenä sen onnellisempi kuin
köyhäkään. Ei ole muuta pelastusta huolista kuin mielen
vapaaehtoinen kääntyminen ikuisia asioita ajattele131
maan, n.s. metanoia eli ”mielen muutos”, josta Jeesus
puhuu. Tämä ajatteleminen eli mietiskely ei heti alussa
saata täyttää pyrkijän aikaa kokonaan; hänellä on maalliset
velvollisuutensa, jotka häntä sitovat. Mutta vähitellen,
kun pyrkijän halu ja ikävöiminen on voimaperäistä
ja kiihkeätä, enenee aika, jota hän on vapaa
käyttämään taivaallisiin mietiskelyihin, ja maalliset velvollisuudet
vähenevät. Lopulta hänen vallassaan on
antautua kokonaan totuuden palvelukseen, ja silloin hän
astuu siihen yli-inhimilliseen luonnonvaltakuntaan, jossa
ihminen on huolista vapaa, jossa hän itse asiassa ei enää
saa huolehtia ja murehtia aineellisesta elämästä. Olen
tässä käyttänyt sanoja ”ajatella” ja ”mietiskellä”, mutta
onhan selvää, että ikuisten asioiden miettiminen ei ole
samaa kuin haaveilua tai aateskelua, vaan mielen keskittämistä
ja kohdistamista niihin, joka keskitys aina kulkee
käsi kädessä Jeesuksen viiden käskyn noudattamisen ja
uudessa elämänymmärryksessä elämisen kanssa. Sentähden
olen suomennoksessani vanhan sanan ”murehtimisen”
asemasta käyttänyt sanoja ”mietiskely” ja ”ajatusten
kohdistaminen”, mikä paremmin vastaa alkutekstiä,
ainakin sen henkeä. Kreikkalainen sana merimnaoo ei
näet merkitse ainoastaan ”huolehdin”, vaan ”olen ajatuksiin
vaipunut, vaivaan päätäni”. Versio vulgata ei joka
kohdassa käämiäkään sollicitus sum, vaan myös cogito,
”ajattelen”.
— Minkätähden sanotte 25:nnessä säkeessä: ”älkää
kohdistako ajatuksianne sieluunne, mitä söisitte j.n.e.”,
kun vanha suomennos ”älkää murehtiko hengestänne,
132
mitä söisitte j.n.e.” tuntuu luonnollisemmalta. Hengen
ylläpitämiseksi syömme emmekä sielun.
— Alkuteksti kuuluu: mee merimnaate tee psykhee
hymoon ti fageete j.n.e. Psykhee on ”sielu”, mutta ei
kuolematon sielu, kuten sielu-sanaa uusissa kielissä paljon
käytetään, vaan elävä personallinen sielu, vieläpä
usein vain ”elonhenki”. Vulgata on kääntänyt animasanalla,
joka on psykhee-sanan vastine. Jeesus sanoo:
”älkää murehtiko kuolevaisen sielunne elämästä maan
päällä, siitä, että oman personallisen sielunne takia
pysyisitte hengissä”. Tässä on tehty hieno ero ruumiin
ja personallisen sielun elämän välillä; muutenhan olisi
voitu sanoa: ”älkää huolehtiko ruumiistanne, mitä se
söisi j.n.e.” Jeesus tähtäsi tahallaan syvemmälle: elämisenhalu
ei asu karkeassa ruumiissa, vaan tajuavassa
sielussa.
— Mutta jos opetuslapset lakkaavat itse ajattelemasta
toimeentuloaan, kuka siitä sitten pitää huolen?
— Heidän apostoolinen työnsä, maallisesti sanoen, eli
taivaallinen Isä, kuten Jeesus sanoo. Apostolein työ ei
ole läheskään kaikille ihmisille mieliksi, heidän puolestaan
aposteleita ei tarvitsisi olla olemassakaan: mutta
siitä huolimatta Isä heitä ”ruokkii” milloin toisten ihmisten
välityksellä, milloin toisella tavalla, meidän rahallisesti
järjestetyllä ajallamme varmaankin jonkinlaisilla
työstä koituvilla rahatuloilla, mikäli apostoleita ja profettoja
meidän ajallamme sattuu olemaan. Pääasia ei
ole, miten toimeentulo järjestyy, pääasia on opetuslapsen
psykologisessa asenteessa: olla omaa ”ekonomiaansa”
ajattelematta. Tämä on kyllä meidän käytännöllisellä
133
ajallamme sangen pimeää puhetta, jota helposti ja mielellään
väärinkäsitetään. Kuitenkin siihen sisältyy uusi
ja korkeampi käytäntö, kuten jokainen tosi taiteilija ja
luova nero hyvinkin tietää. Muistakaa Jeesuksen sanoneen,
ettei kukaan astu taivasten valtakuntaan, joka ei
ole lapsen kaltainen. Jos tahdomme Mestaria seurata,
täytyy meidän tulla ”lapsiksi”. Muuan lasten tuntomerkki
on, että he eivät kykene itse huolehtimaan toimeentulostaan.
Se jää heitä rakastavien omaisten huoleksi,
ja tästä huolesta koituu luonnonmuokaisissa oloissa
vanhempien suurin ilo ja onni.
134
XV.
ETSIKÄÄ, NIIN TE LÖYDÄTTE.
— Jeesuksen kehoitus etsimään on aina tuntunut
minusta erityisen korkealta siveelliseltä neuvolta. Hänhän
on neuvonut meitä etsimään juuri totuutta, Jumalaa,
taivasten valtakuntaa?
— Niin, ja jos kristikunta olisi lukenut testamenttinsa,
olisi se ymmärtänyt, ettei kukaan voi olla kristitty, joka
ei ole siksi tullut etsimällä ja kolkuttamalla. Kaikki
ihmiset etsivät maallista toimeentuloaan, mutta Jeesus
opettaa nimenomaan, että se, joka tahtoo tulla hänen opetuslapsekseen,
etsiköön ensin taivasten valtakuntaa. Järkiinsä
heränneen ihmisen kannalta onkin järjetöntä olla
olemassa maan päällä (tai muualla), jos ei tiedä totuutta,
jos ei tiedä ja ymmärrä, minkätähden on olemassa. Jeesus
puhuu tämmöisille ihmisille, ja moni totuuden etsijä
on saanut kirkastusta, lohdutusta, rohkaisua ja omantunnon
rauhaa tästä hänen ”kaikkien arvojen uudestaan
arvioimisestaan” (Umwertung aller Werte). Etsimiseen
sisältyy uskon salaisuus. ”Usko” ei ole jonkun opin
totena pitämistä, vaan luottamus (pistis) totuuden voimaan,
sisäinen luottamus ja vakaumus, että ”se, joka
etsii, hän löytää”. Tämä on Jeesuksen opettamaa uskoa
Jumalaan, ja hän itse suurena löytäjänä ja tietäjänä
kykenee todistamaan, että taivaallinen Isä kuuntelee etsijän
rukousta. Kun ihminen pyytää totuuden henkistä
135
leipää, kuinka Isä silloin antaisi hänelle uskonkappalten
ja oppien kiviä? Olkaa vakuutetut siitä, sanoo Mestari,
että kun te rukoilette Isältä totuuden ja rakkauden pyhää
henkeä, te myös sitä henkeä saatte.
— Mutta minkätähden näiden etsimiskehoitusten keskelle
on otettu tuo 6:s säe: ”älkää luovuttako pyhättöä
koirille j.n.e.” ja minkätähden olette muuttanut vanhaa
suomennosta ”älkää antako koirille pyhää”?
— Tuntuu ensin kuin tuo säe olisi irrallaan ympäröivästä
tekstistä, mutta harkitsemalla huomaamme sen
sopivan siihen. Totuuden valtakunta löydetään etsimällä
ja ainoastaan etsimällä; muuten Isä ei avaa portteja
eikä ilmoita itseään. Jos nyt ken ihmisistä on löytänyt
totuuden ja elää Jumalan valtakunnassa, täytyy
hänen noudattaa samaa lakia: hän ei saa avata valtakunnan
ovea muille kuin kolkuttajille, hän ei saa heittää
tietonsa helmiä ihmisille, jotka viihtyvät omassa saastaisuudessaan,
eikä hän saa päästää vihkimyksen pyhättöön
niitä, jotka itsekkäissä pyyteissä matelevat ja maleksivat,
mutta hetken perästä ovat valmiit haukkumaan ja puremaan.
Moni tietäjä on tässä kohden erehtynyt, mutta
kun erehdys on tapahtunut sydämen hellyydestä, on se
pikemmin ansioksi kuin viaksi luettava. Muuten kreikkalaisen
alkutekstin lauseessa mee doote to hagion tois
kysin, ”älkää antako pyhää koirille” sana to hagion merkitsee
”temppelin pyhin”, ”pyhättö”, vaikka se tietysti
samalla on hagios-adjektiivin neutrimuoto. Versio vulgata
kääntää: nolite dare sanctum canibus, mutta latinalainen
sanctum merkitsee niinikään myös ”pyhättö”.
Useimmat europpalaiset kääntäjät ovat sanoneet: ”sitä,
136
mikä on pyhää”: non date cio che è santo a’cani, ne
donnez point ce qui est saint aux chiens, give not that
which is holy unto the dogs, given icke hundarna det
heligt är, mutta Luther käänsi oikein: Ihr sollt das Heiligtum
nicht den Hunden geben.
137
XVI.
VÄÄRÄT PROFEETAT.
— Te olette siirtänyt I2:nnen säkeen 15:nnen viereen
ja asettanut senkin ”väärät profeetat” otsikon alle.
Miksi?
— Ajatusyhteyden vuoksi. Etsimisellä ei ole välitöntä
yhteyttä tuon ikivanhan säännön kanssa, jonka
Kongfutsekin aikoinaan lausui: ”kaikki mitä tahdotte,
että ihmiset tekisivät teille, se tekin tehkää heille”. Sitä
välittömämmin se ajatuksensa puolesta sopii puheeseen
vääristä profeetoista, jonka tähden sen loppuun onkin liitetty
vakuutus: ”sillä tämä on laki ja profeetat”. Kun
opetuslapsi on selvillä siitä, mitä ”laki ja profeetat” on,
silloin hän kykenee kavahtamaan, s.o. arvostelemaan ja
välttämään vääriä profetoita.
— Jeesus sanoo, että väärät profeetat tunnetaan hedelmistään,
— eikö se ole riittävä arvostelu?
— Epäilemättä, mutta: mistä hedelmistä?
— Ehkä omasta elämästään: sen epäsiveellisyydestä
y.m.s.
— Onko se sanottu? Jeesus nimenomaan huomauttaa,
että ”väärät profeetat tulevat luoksenne lammasten
vaatteissa”. Lammasta tuskin voi pitää epäsiveellisyyden
tai muun pahuuden perikuvana. Eivätköhän väärät profeetat
usein lumoa juuri siveellisellä etevämmyydellään?
Tuskin epäsiveelliset ja häijyt luonteet saisivat suurta138
kaan kannatusta. Harvat ihmiset sentään totuutta etsiessään
lankeavat siveettömyyden ja pahuuden lumoihin.
— Mutta ketkä sitten ovat vääriä profeettoja? Ja
kuinka siveellisesti etevämmät voivat olla vääriä profeettoja?
— Kysykäämme ensin, mitä sana profeetta merkitsee.
Kreikkalainen sana profeetees merkitsee ”ennustaja,
oraakkelivastauksen tulkitsija, julistaja, jumalallisesti
inspiroitu, näkijä tietäjä”. ”Väärät profeetat” on
alkutekstissä pseudoprofeetees, joka sanatarkasti merkitsee
”valheprofeetta, valheellinen tulkitsija, valheellisesti
inspiroitu, valhenäkijä, valhetietäjä”. Kreikkalaiseen
sanaan ei liity mikään siveettömyyteen vivahtava
sivumerkitys. Se on yksinkertaisesti: valheen eli
väärän opin, väärän ennustuksen julistaja. Väärä profeetta
ehkei itse ole tietoinen omasta valheopistaan. Hän
ehkä uskoo ”näkevänsä” oikein. Mutta Jeesus sanoo:
hedelmistä heidät tunnette. Mistä hedelmistä? Nyt
ymmärrämme: vääristä ennustuksista ja opeista, harhanäyistä
ja kuvitelluista tiedoista.
— Mutta sillä tavalla joudumme oikeaoppisuuden
kammottaviin kuiluihin. Tuolla tavalla kirkotkin selittävät.
Sillä jos emme pidä kiinni jostain määrätystä
”oikeasta opista”, mistä voimme tietää, milloin oppi on
väärä?
— Juuri sitä varten Jeesus antaa käteemme totuuden
mittapuun. Sillä mittapuu on sittenkin, niinkuin teidän
ja muuten kaikkien ihmisten vaisto sanoo, siveellistä laatua.
Mutta se siveellisyys ei ole tekemisessä profeetan
personallisen elämän, vaan hänen oppinsa kanssa. Sii139
hen Jeesus viittaa toistamalla vanhan siveyssäännön.
Onko profeetan oppi yksityiskohdittain ja kaikissa konsekvenseissään
yhtä elämänkin ja tosi profeettain ilmoitusten
kanssa? Silloin se on oikea, muutoin väärä. Jeesuksen
oma profetallinen ilmoitus on lähin ja korkein;
se paljastaa meille ihmisen sydämen ja omantunnon sen
syvimmässä ja kauniimmassa puhtaudessa. Jos siis
mikään profetallinen opetus ei ole yhtä esim. Jeesuksen
viiden käskyn kanssa, on se opetus väärä ja valheellinen.
Se näet ei silloin saavuta sitä siveellistä korkeutta, jonka
Jeesus on paljastanut sanoissaan ja omassa persoonassaan
ja elämässään. Ja mitä varten mentäisiin ajassa
taaksepäin? Mitä varten julistettaisiin profetallisesti
semmoista, jonka ohi jo ollaan päästy? Profeetan tulee
kulkea aikansa edellä, ei sen jäljissä. Hänen julistuksensa
tulee olla joko yhtäpitävä siveellisesti Jeesuksen
opin kanssa tai nousta sitä korkeammalle. Ja missään
tapauksessa hän ei saa poiketa siitä ikivanhasta säännöstä,
että toisille on tehtävä ainoastaan sitä, mitä soisi
itselleenkin tehtävän. Jos joku profeetta esim. puolustaa
sotaa, kuten vanhoina aikoina oli luonnollista, täytyy
hänen siis tahtoa, että häntä itseäänkin kohtaan harjoitetaan
kaikkea sitä julmuutta, mitä sota tuo mukanaan.
Sentähden sanoo Jeesus, että väärät profeetat, vaikkeivät
itse siitä tietäisi, ovat sisältä kuin raatelevia susia. He
tuovat tuhoa tullessaan. Heidän oppinsa, joka ensin
kirkkaudellaan häikäisee, myrkyttää ajan pitkään salaa.
— Miksikä säe: ”jokainen puu, joka ei tee hyvää
hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen” on jäänyt
pois teidän suomennoksestanne?
140
— Sehän ei ole välttämätön ajatusjuoksulle, sillä se
sisältää uuden ajatuksen. Luultavasti se on perästäpäin
lisätty. Joku keskiaikainen kopioitsija on muistanut
helvettiä ja hyväntahtoisesti päätellyt, että väärät profeetat
ainakin sopivat siihen paikkaan. Minusta on parempi
jättää se pois, sillä se helposti yllyttää pahaan ja
on yllyttänyt.
141
XVII.
KAITA TIE.
— Olette taas siirrellyt mielin määrin muutamia
säkeitä.
— Älkää sanoko mielin määrin. Onhan ajatusyhteys
selvä. Vuorisaarnansa lopussa Jeesus vielä tahtoo painaa
seuraajiensa mieliin oikean käsityksen taivasten valtakunnan
suhteesta näkyväiseen maailmaan. Vaikka taivasten
valtakunta ei ole paikallisesti eikä ajallisesti erillään
mammonan maailmasta, koska se Jeesuksen omien
sanojen ja opetusten mukaan on meissä ihmisissä itsessämme,
ei siihen astuminen silti tapahdu yhtä helposti
kuin siirtyminen oven kautta huoneesta toiseen tässä
maailman valtakunnassa. Taivasten valtakunta on läheisyydestään
huolimatta oman laatunsa ja olemuksensa
kautta siksi etäällä jokapäiväisestä tajunnastamme, että
on ikäänkuin kuljettava pitkä tse, ennenkuin valtakunnan
portille päästään. Tätä tietä Jeesus nimittää ”kaidaksi
tieksi”, tethlimmenee hee hodos, arta via. Ja mikä on
kaidan tien tuntomerkki? Se selviää säkeistä 21—27.
Kaita tie on elävien tekojen tie, ei minkään uskon. Ne,
jotka tyytyvät huutamaan Jeesusta Mestariksi (Herraksi),
eivät kulje kaidalla tiellä. Kaita tie ei ole jumalanpalvelusmuotojen,
pyhien toimitusten, rukousten ja
sakramenttien tie. Kaidalla tiellä kulkee yksinomaan se,
joka täyttää Isän tahdon, s.o. elää Jeesuksen käskyjen
142
tottelemisessa. ”Menkää pois minun luotani te, jotka
ette ole lakiani noudattaneet.”
— Tuossa teillä onkin oma suomennos: ”jotka ette
ole lakiani noudattaneet”. Vanhassa suomennoksessa on
”väärintekijät”.
— Alkuteksti sanoo: hoi ergatsomenoi teen anomian,
latinaksi qui operamini iniquitatem. Sanasta sanaan siis
suomeksi: ”jotka teette eli harjoitatte laittomuutta”.
Mutta ketkä harjoittavat laittomuutta muut kuin ne,
jotka eivät tottele lakia? Ja mistä laista tässä on kysymys?
Ei tietenkään Mooseksen laista, joka oli aikansa
elänyt ja ”vanha”, vaan elämän omasta laista, jonka
Jeesus oli ilmoittanut ja paljastanut viidessä käskyssään.
Jeesuksen käskyt olivat nyt lain korkein ilmaus, ja sentähden
niitä vastaan rikkominen oli rikkomista elämän
lakia vastaan.
— Mitä tarkoittavat sanat ”sinä päivänä” säkeessä:
”monet sanovat minulle j.n.e.”? Puhuuko Jeesus kuolemanhetkestä
?
— Jos huomaatte, olen asettanut ne sulkumerkkien
väliin. Ne ovat päivänselvästi myöhempää lisäystä. Joku
kopioiva munkki ajatteli taivasten valtakuntaa kuolemanjälkeisenä
tilana ja lisäsi hyvässä tarkoituksessa nuo
sanat. Luukkaan evankeliumin rinnakkaiskohdassa siitä
asiasta ei puhuta mitään (Luuk. VI: 43—49). Ne sotkevat
sanojen sisällön kokonaan, kun muistaa, mitä Jeesus
tarkoitti taivasten valtakunnalla. Tässä säkeessä
Jeesus nimenomaan vain varoittaa n.s. psyykkisten voimien
käytöstä: älkää tehkö voimatöitä salaisilla kyvyillä
siinä luulossa, että ne edistäisivät henkistä elämäänne;
143
niillä on oma alansa sielun maailmassa, mutta hengen
valtakuntaan ne eivät ylety. Jeesus ei mitenkään puhu
kuolemanjälkeisestä, vaan taivasten valtakunnan ikuisesta,
henkisestä elämästä, ja sentähden sanat ”sinä päivänä”
ovat tuulesta temmatut.
— Kyllä tosiaan on harvassa niitä, jotka kulkevat
kaitaa tietä! Useimmat saavat tyytyä siihen leveään
tiehen, joka vie kadotukseen, — vaikka huomaankin,
että te suomennatte ”kuolemaan”. Miksi semmoinen
suomennos?
— Loogillisen ajatusjuoksun takia. ”Kuolema” on
”elämän” vastakohta. Kreikkalaisessa tekstissä eis teen
apooleian, latinalaisessa ad perditionem, merkitsee kyllä
”häviöön, turmioon, onnettomuuteen”, mutta ”kadotukseen”
sanalla on siksi suuri teologinen sivumerkitys, että
vaihdamme sen sanaan ”kuolemaan” — tai jos sen säilytämme
tekstissä, on meidän ainakin selvästi ymmärrettävä,
mitä ”kadotuksella” tarkoitetaan. Sitä taas emme
ymmärrä, ellemme ota lukuun jälleensyntymisen mahdollisuutta,
josta ennenkin on ollut puhetta. Ikuinen elämä
on hengessä, mutta ennenkuin ihmisen sielullinen, personallinen
minä unohtaen itsensä yhtyy henkeen, täytyy
ihmishengen yhä uudestaan syntyä jälleen sielullis-ruumiilliseen
maailmaan, kunnes lopulta jossain ruumistuksessa
sen synnyttämä personallinen minä on niin
henkevä, että se kaipaa Isänsä kotiin ja astuu kaidalle
tielle. Kaita tie yksin vie ikuiseen elämään. Leveällä
tiellä kulkeminen vie personalliseen kuolemaan ja jälleensyntymiseen
.
144
— Kaikki ihmiset kulkevat siis leveällä tiellä, paitsi
ne, jotka kaidalle astuvat?
— Ei, vaan niinkuin Jeesus sanoo, ”monet”, polloi,
multi.
— Kuinka niin? Mitä tietä suuret joukot sitten kulkevat?
— Ei varsinaisesti mitään, vaikka tietysti niiden lukumäärä,
jotka astuvat leveälle tielle, päivä päivältä kasvaa.
— Nyt en ymmärrä teitä. Tämä on vallan uutta.
Olemmehan aina tottuneet ajattelemaan säälillä — ehkä
ylenkatseellakin — niitä, jotka kulkevat ”leveällä tiellä
ikuiseen kadotukseen”.
— Meille on paljon järjetöntä opetettu, vaan siitä
eivät elämän tosiseikat muutu eikä Jeesuksen oppi.
— Mikä on Jeesuksen oppi tässä kohden? En ole
siitä vielä selvillä.
— Kaikki ihmiset, jotka uppoutuvat elämän hyörinään
ja pyörinään, jotka elävät ajattelematta ikuisia,
kysymättä miksi, välittämättä muusta kuin jokapäiväisistä
iloista ja suruista, — kaikki he elävät kulkematta
mitään ”tietä”. He eivät ole vielä heränneet ”etsimään”.
Vasta ne ihmiset, jotka alkavat etsiä ja kolkuttaa, astuvat
”tielle”. Mutta niinkauan kuin heidän etsimisensä painopiste
on järjessä tai sielullisessa minuudessa, niinkauan
kuin he toisin sanoen aateskelevat ja filosofoivat, lukevat
ja tuumivat, tutkivat ja valikoivat, uskovat dogmeihin
ja jumaluusopillisiin oppeihin, lukeutuvat johonkin kirkkokuntaan,
palvelevat Jumalaa messuilla ja saarnoilla
ja uskovat niihin, — niin kauan he vielä kulkevat ”leveällä
tiellä”, joka vie kuolemaan ja jälleensyntymiseen.
145
Vasta kuin heidän etsimisensä painopiste siirtyy henkiseen
elämään ja sen ihanteellisiin siveellisiin arvoihin,
vasta silloin he kääntyvät poispäin lavealta tieltä ja astuvat
kaidalle, alkaen kulkea kiinteästi ja keskitetysti Mestarin
jäljissä.
— Ihmiset jakautuvat täten kolmeen luokkaan?
— Niin. Jeesuksen nimityksiä käyttämällä ne ovat: I)
ethnikoi, jokapäiväiset ihmiset (”pakanat”), 2) polloi,
useat, ja 3) oligoi, harvat. Useat ovat ”kutsutut” mutta
harvat ovat ”valitut”. Kuten muistanette, Paavali (esim. I
Thess. V: 23) erottaa ihmisessä kolme pääosaa: ruumiin
(to sooma), sielun (hee psykhee) ja hengen (to pneuma).
Jokapäiväiset ihmiset, ”pakanat”, hoi ethnikoi ovat nyt
niitä, joiden tajunnallinen painopiste on ruumiissa, —
he ovat ruumiillisia ihmisiä, soomatikoi; leveällä tiellä
kulkijat ovat ne monet, hoi polloi, joiden tajunnan sisäinen
painopiste on personallisessa sieluelämässä, — he
ovat sielullisia ihmisiä, psykhikoi; kaidalla tiellä kulkijat
ovat taas niitä harvoja, hoi oligoi, joiden sisäinen
tajunta viihtyy hengessä, — he ovat hengen ihmisiä,
pneumatikoi.
146
XVIII.
LOPPUSANAT.
— Loppusanat ovat kauniit ja hyvin valitut. Ne
painavat kuin leiman koko vuorisaarnaan: ”kansanjoukot
olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan”. Hämmästyneeksi
minäkin tunnen itseni, sillä nyt vasta minulle
on selvinnyt, mikä ihmeellinen merkitys vuorisaarnalla
on. Semmoista puhetta ei todella paljas kirjanoppinut
voinut pitää. Hänellä piti olla ”tietoa” siitä, mitä puhui,
kuten olette suomentanut, — vai onko suomennoksenne
vapaa? Vanhassa käännöksessä oli ”valta”.
— Tarkoitus lienee sama, vaikka sana ”valta” on huonosti
valittu; olisi pitänyt olla ”tiedon antama valta”.
Kreikkalaisessa alkutekstissä on eksuusian, latinalaisessa
potestatem. Potestas merkitsee kyllä ”valta”, mutta
eksuusia on ”osaaminen, kyky, valta”. Luther on kääntänyt
gewaltig, ”voimallisesti”, valtavasti”, ja ruotsalainen
raamattu sanoo niinikään väldeligen, mutta italialainen,
ranskalainen ja englantilainen testamentti on kääntänyt
oikein: come avendo autorità, comme ayant autorité,
as one having authority, ”niinkuin se, jolla on auktoriteettia,
s.o. tiedon suomaa valtaa, arvovaltaa, tai: niinkuin
se, joka on valtuutettu”. Jeesuksella oli tietysti se
valta, minkä hänen taivaallinen Isänsä oli hänelle suonut,
mutta se ei ollut mielivaltaisesti annettu, vaan luonnollisena
”palkkana” eli seurauksena siitä asemasta, minkä
147
Jeesus oli elämien vieriessä hankkinut itselleen taivasten
valtakunnassa. Hän oli saavuttanut tietoa, ja tietoa seuraa
valta. Tämä tieto ja tämä valta on tosi profeetan
tuntomerkki, ja se se nostaa hänet niin korkealle yli
kaikkien ”kirjanoppineiden”.
KUMMATKO VALITSET?
MOOSEKSEN KÄSKYT.
Viidennen Mooseksen kirjan viidennessä luvussa luetellaan
ne kymmenen käskyä, jotka kristityt kirkot ovat
omaksuneet ”Jumalan kymmenen käskyn” eli dekaloogin
nimellä ja jotka kristikunnassa opetetaan kaikille ihmisille,
meidän luterilaisissa maissamme lapsista lähtien
tohtori Lutherin n.s. Katekismuksen mukaan.
Mutta miksikä kirkot ovat jättäneet pois toisen käskyn
ja jakaneet kymmenennen kahtia?
Arvostelkoon kukin lukija itse.
Käskyt kuuluvat (suomennan ne Versio Vulgatan mukaan):
1.
Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka olen vienyt
sinut ulos Egyptin maalta, orjuuden huoneesta. Älköön
sinulla olko muita jumalia minun edessäni.
2.
Älä tee itsellesi veisto- eikä muuta kuvaa niistä, jotka
ylhäällä taivaassa ovat, tahi alhaalla maassa, taikka
vesissä maan alla oleskelevat. Älä niitä kumarra äläkä
palvo niitä; sillä minä olen Herra, sinun Jumalasi; kilvoitteleva
Jumala, joka kostan lapsille isäin vääryyden
kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua
vihaavat ja teen laupeuden moniin tuhansiin polviin
niille, jotka minua rakastavat ja käskyni pitävät.
152
3.
Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä;
sillä ei jää rankaisematta se, joka hänen nimensä turhan
asian takia lausuu.
4.
Pidä lepopäivä, että sen pyhittäisit, niinkuin Herra,
sinun Jumalasi, sinulle käski. Kuusi päivää tulee sinun
työtä tehdä ja kaikki askaresi toimittaa; mutta seitsemäs
päivä on sabbatin päivä. s.o. Herran, sinun Jumalasi,
lepopäivä; silloin ole työtä tekemättä, sinä ja sinun poikasi
ja tyttäresi ja palvelijasi ja piikasi ja härkäsi ja
aasisi ja koko sinun karjasi ja muukalainen, joka on
porttiesi sisäpuolella, että sinun palvelijasi ja piikasi
levossa olisivat niinkuin sinäkin. Muista, että sinäkin
olit orja Egyptin maalla, ja Herra, sinun Jumalasi, johdatti
sinut sieltä väkevällä kädellä ja ojennetulla käsivarrella.
Sentähden hän käski sinun pitää sabbatin
päivän.
5.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niinkuin Herra, sinun
Jumalasi, on sinulle käskenyt, että kauan eläisit ja
menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi,
on sinulle antava.
6.
Älä tapa.
7.
Älä tee aviorikosta.
153
8.
Älä varasta.
9.
Älä sano väärää todistusta lähimäistäsi vastaan.
10.
Älä himoitse lähimäisesi vaimoa. Älä himoitse lähimäisesi
huonetta, hänen peltoansa, palvelijatansa, piikaansa,
härkäänsä, aasiansa, eikä mitään, mikä lähimäisesi
oma on.
5 Moos. 5: 22: ”Nämä sanat Herra puhui kaikelle
teidän joukollenne vuorella, tulen ja pilven ja usvan keskeltä,
suurella äänellä, eikä siihen enää lisännyt; ja hän
kirjoitti ne kahteen kiviseen tauluun, jotka hän jätti
minulle.”
Herra Jumala, joka kirjoitti käskynsä kivisiin tauluihin,
oli ulkonainen Jumala, vanhan ajan ja vanhan liiton
jylisevä Herra. Hän sanoi itseään kiivaaksi, uhaten
kostollaan ja rangaistuksellaan niitä, jotka eivät hänen
käskyjään totelleet. Hän oli lain Jumala.
Hän ei ollut rakkauden Jumala, hän ei ollut se taivaallinen
Isä, josta Jeesus opetti.
Miksi kristikunta yhä häntä palvoo?
JEESUKSEN KÄSKYT.
Hebrealaiskirje alkaa näillä sanoilla: ”sittenkun Jumala
muinoin monin erin ja monin tavoin oli puhunut
isille profeettojen kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä
puhunut meille Poikansa kautta.” Tämä osoittaa,
että ensimäisinä kristillisinä aikoina jo oltiin selvillä siitä,
että uusi aika oli alkanut, uusi liitto solmittu Jumalan ja
ihmiskunnan välille, uusi Jumala ikäänkuin ilmoitettu.
Vanha Jumala oli ihmisen ulkopuolella. Hänen äänensä
jylisi kaukaisista taivaista, profeetat sen kuulivat ja
ymmärsivät ja osasivat ihmisille tulkita hänen tahtonsa.
Uusi Jumala oli hengen taivaissa, ja taivaat piilivät
ihmisen hengessä. Niin kuului nyt Jumalan ääni jokaisen
ihmisen hengessä, ja jokainen ihminen kuullessaan
Jeesuksen ilmoituksen tiesi omassa tajunnassaan, mikä
oli Jumalan tahto.
Vanha Jumala puhui profeettain suun kautta, mutta
taivaallinen Isä täytti Jeesuksen kokonaan, niin että
hänestä tuli Jumalan Poika, jossa Isä täydellisesti ilmeni.
Vanha Jumala turvautui uhkauksiin ja rangaistuksiin
taivuttaakseen ihmisiä tottelevaisuuteen, mutta Jeesuksen
Isä jätti kunkin ihmisen omaan varaan, tahtoiko hän
seurata sisäistä ääntä vai ei.
Vanhoja käskyjä jokainen kuuli korvallaan ja ymmärsi
ne. Uusia käskyjä ei korvan kuulemalta ymmärtänyt,
jos ei mammonaan väsyneenä ollut uutta elämää etsinyt.
Vanhoista käskyistä useimmat kuuluivat luonnolliseen
155
elämään, ja niitä jokainen piti, joka ei tahtonut olla
rikoksentekijä.
Uudet käskyt kuuluivat henkiseen elämään, ja niitä
eivät osanneet pitää muut kuin ne, joissa henkinen elämä
oli puhjennut.
Mutta niille, jotka sielunsa suuressa ikävässä olivat
päässeet henkisen elämän porteille, tuli Jeesus Kristus
tieksi, totuudeksi ja elämäksi. Hänen ohjeensa ja neuvonsa
muodostuivat heille uuden elämän leiväksi, ja he
tahtoivat kaikessa seurata hänen käskyjään.
Näin kuuluvat Jeesuksen ilmoittamat ”Taivaallisen
Isän viisi käskyä”:
1.
Älä suutu.
2.
Älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas.
3.
Älä vanno.
4.
Älä ole pahaa vastaan.
5.
Älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä.
Yksilö ei voi näitä käskyjä noudattaa, ilman että
hänelle alkaa uusi elämä. Hänen olosuhteensa vähitellen
muuttuvat.
Jos kristikunta ryhtyisi Jeesuksen käskyjä noudattamaan,
muuttuisi elämä maan päällä. Taivasten valta
156
kunta astuisi alas ihmisten keskelle, ja uusi aika alkaisi
todella ihmiskunnalle. Kadotettu paratiisi voitettaisiin
takaisin.
Mutta koska se päivä koittaa? Ei se koita, ennenkuin
ihmisille ja ihmislapsille aletaan opettaa Jumalan
valtakunnasta, onnen ja autuuden Eedenistä, sen portille
vievästä tiestä ja Jeesuksen antamista avaimista,
millä portti avataan.
Taivasten valtakunta ei tule itsestään. Se pysyy
ylhäällä hengen maailmoissa, kunnes ihmiset rukoilevat
sitä alas maan päälle. Mutta rukous ei ole suun puhetta,
vaan sielun kaipuuta ylängöille ja hengen mykkää mietiskelyä.
Eikä rukous tyhjenny ajatuksiin; se toteutuu
teoissa ja puhdistuu uuteen voimaan totuuden pyhässä
tulessa.
Ken rukoilee, hän seuraa Mestaria. Ken Isän tahdon
täyttää, hän rukoilee.