 |
|
|
 |
|
Tässä kirjassa Ervast vastaa tieteen kritiikkiin
Tässä kirjassa Ervast vastaa tieteen kritiikkiin
Aikamme sfinksi
ONKO KALEVALA »PYHÄ» KIRJA?
SUOMALAISTA SALATIEDETTÄ. II
ONKO KALEVALA
„PYHÄ” KIRJA?
KIRJOTTANUT
PEKKA ERVAST
HELSINGISSÄ 1918,
KUSTANNUS O. Y. TIETÄJÄ
JYVÄSKYLÄSSÄ 1918,
SAARIJÄRVEN PAAVO O.-Y:N KIRJAPAINO
DIGITALISOITU NÄKÖISPAINOS 2006
1.
»KALEVALAN AVAIN.»
Kirja »Kalevalan avain», jonka julkaisin
vuonna 1916, sai osakseen myötätuntoa ja
suosiota varsinkin teosofiselta, mutta ilokseni
myös kirjalliselta taholta, jota vastoin se ei
herättänyt huomiota tieteellisissä piireissä. Tämä
jälkimäinen seikka ei hämmästyttänyt minua,
koska kirjottaessani en ollut kääntynyt oppineen
maailman puoleen. Olin ajatellut teosofisia
aatetovereitani ja suurta yleisöä, mikäli
se ennakkoluulottomasti etsi totuutta. Tunsin
tahtovani sanoa julki, mitä Kalevalasta olin
löytänyt ja mikä mielestäni oli siksi tärkeätä,
että siitä kannatti kertoa. Löytöni oli tapahtunut
perin toista tietä kuin tieteellisten tutkijain
käyttämää, enkä tuossa ensimäisessä kir6
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
jassani ehtinyt enkä osannut muuta kuin lyhyesti
ja viittaamalla tehdä selkoa havainnoistani ja
näkemyksistäni, melkein yrittämättä niitä perustella
tai todistella. Kirjani sisältö tuli täten
tieteellisesti katsoen niin fantastiseksi, että oppineet
tutkijat, — jos he siihen ensinkään tutustuivat
— pitivät mahdottomana käydä siihen
vakavasti käsiksi. Sen ymmärtämiseen vaadittiin
lukijan puolelta jotakuinkin perusteellinen
perehtymys teosofiseen maailmankatsomukseen
tai ehkä paremmin sanoen teosofiseen totuutta
etsivään henkeen, joka a priori on idealistisempi
ja spiritualistisempi kuin tieteellinen.
Näin sanoessani tiedän varsin hyvin, että
oppineen maailman silmissä syytän itseäni ja
teosofista totuuden etsintää »epätieteelliseksi»,
koska tieteellisyys ei ole a priori sitä eikä tätä.
Tieteen silmämääränä on totuus, puhdas totuus,
sanotaan, oli se idealistisesti katsoen kuinka
masentava tahansa. Tietysti — ja Teosofisen
Seuran tunnuslauseena on niinikään »totuus
on korkeampi uskontoja», joten ei teosofienkaan
totuudenetsintä suosi mitään ennakkoluuloja
puhtaan totuuden kustannuksella, Mutta mikään
»Kalevalan avain.» 7
totuuden etsintä, oli se kuinka tieteellinen
tahansa, ei liioin saa ennakolta kieltää mitään
idealistisia tai spiritualistisia mahdollisuuksia.
Viime vuosikymmenien laajalle levinnyt ja tuhoja
tuottanut materialismi johtui siitä, että tiede ei
kyennyt antamaan tukea ihmishengen korkeimmille
pyrkimyksille, kun uskonto kerran oli ajanut
karille. Varsinkin viime vuosisadalla oli tieteellinen
tutkimus itsekin liian taipuvainen materialistisiin
johtopäätöksiin.
Jos nyt taas teosofeja, okkultisteja y. m. totuudenetsijöitä
moititaan liian idealistisiksi, saattaa
tässä olla jonkun verran perää ja johtuu se
silloin luonnollisesta reaktsionista. Kuitenkin
mennään moitteissa ja epäilyksissä liian pitkälle,
jos luullaan, että mainitut totuuden etsijät tyytyisivät
todistamattomiin haaveiluihin ja kukaties
vielä halveksisivat tieteellisiä metoodeja. Jo v.
1901 kirjotin seuraavat sanat »Valoa kohti» kirjassani:
«. . . tarkotus on, että ihmisen koko uskonnollinen
sivistys voisi kohota ajan hengen
tasalle, että hänen uskonsa voisi olla muodollisesti
yhtä kehittynyt, älyllisesti yhtä varmalle
pohjalle perustettu, kuin on muukin aikamme
8 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
tieteellinen sivistys.»1 Ei kukaan tunnollinen
ihminen saata tyytyä tyhjiin idealistisiin arveluihin,
vielä vähemmin itsepetoksiin tai valheisiin.
Niin ajattelevaksi ja järkeväksi olennoksi
katson itseänikin, etten kohta neljännesvuosisataa
olisi pysynyt muuttumattomasti uskollisena
salatieteelliselle työlleni, ellen siitä olisi
voittanut sekä hengelleni että älylleni enemmän
ravintoa kuin paljaasta uskonnollisesta uskosta
tai materialistis-tieteellisestä tutkimuksesta, jotka
viimemainitutkaan eivät ole kokemukselleni
vieraita.
Ei näin ollen tule kysymykseenkään, että
»Kalevalan avain» olisi umpimähkään, idealistisessa
innostuksessa tai huviksi kirjotettu. Sen
sisältö on monivuotisten kokemusten ja pitkällisen
työn tulos. Mitä siihen on tietoa kätketty,
se pysyy ajan vaiheista välittämättä! Ehkä
vuosien perästä useammat sitä ymmärtävät kuin
tänään. Ne jotka ymmärtävät, näkevät samalla,
mitä siinä kirjassa oikeastaan olen tahtonut
1 Op. cit. Kolmas painos. T. K. ja K., H:ki 1909
S. 19. (Viides painos v. 1918.)
»Kalevalan avain.» 9
väittää. Jos pariin lauseeseen koettaisin pukea
tuon väitökseni, sanoisin: Kalevala samoinkuin
muut vanhat suomalaiset runot, sadut j.n.e.,
todistaa meille, että Suomen heimokin oli osallinen
muinaiseuroppalaisista mysterioista,
joissa tietäjiä kasvatettiin, ja kysymys on toistaiseksi
avoinna, olivatko nämä mysteriot
alkujaan suomalais-atlantilaisia vaiko germanilais-
arjalaisia. Pääasia on, että Suomen heimon
vanhat tietäjät ovat todellisia tietäjiä, s. o. että
heillä oli tietoa elämän ja kuoleman salaisuuksista.
Mitä kirjaani »Kalevalan avain» muuten
tulee, voi siinä olla kylläkin muodollisia erehdyksiä.
Olen valitettavasti liian vähän perehtynyt
tieteelliseen Kalevala-tutkimukseen voidakseni
joka paikassa välttää virheitä siinä
suhteessa. Semmoiset seikat ovat mielestäni
anteeksiannettavissa, mikäli ne eivät kumoa
itse pääsisältöä, mutta tietenkin soisin, että
ainakin vastedes osaisin niitä välttää.
»Kalevalan avaimen» alkusanassa lausuin:
»Jos kohtalo myöntää, toivoo tekijä saavansa
tulevissa tutkimuksissa laajemmin ja seikkape10
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
räisemmin syventyä moniin suomalaista salatiedettä
koskeviin aineihin, joita hän tässä on
vain alustavasti kosketellut.» Semmoisen
seikkaperäisemmän analyysin lähetän nyt tässä
maailmalle. Se koskee »Kalevalan avaimen»
johdantoa ja perustelee tarkemmin tuon kirjan
alkuväitettä, että Kalevala on »pyhä» kirja.
Sillä pyhä kirja teknillisessä merkityksessä
Kalevala ei ole, ellei voida osottaa, että sen
sisältö on jumalaistarullista eli mytologista pohjaltaan,
oli se pinnalta kuinka historiallista
tahansa. »Kalevalan avain» yritti itsessään olla
todistuksena Kalevalan pyhyydestä — varsinkin
III:s ja IV:s osa — mutta sen, kuten sanoin,
oppineiden mielestä ehkä fantastinen sisältö
riisti siltä asianomaisen todistusvoiman heidän
silmissään. Käsillä olevassa lyhyessä esityksessäni
olen taas koettanut puhua niin selvää
ja nykyaikaista kieltä kuin mahdollista, asettuen
tieteellisen etsijän kannalle samalla kuin edustan
okkultista näkemystä. Aikomukseni on yhä
edelleenkin jatkaa näitä tutkimuksiani ja vähitellen
selittää toisiakin »Kalevalan avaimessa»
esitettyjä näkökohtia.
2
MYYTTEJÄ VAIKO HISTORIAA?
Jos kysymme uudemmalta kansanrunouden
tutkimukseltamme, perustuvatko Kalevalan runot
vanhoihin pakanallisiin jumalaistaruihin,
saamme empimättä kieltävän vastauksen. Kalevalan
kertomukset eivät ole myyttejä, vaan
tositapahtumiin perustuvia tai suorastaan
kristillisperäisiä legendoja, Kalevalan sankarit
ovat historiallisia henkilöitä, ja Kalevalan runot
ovat enimmäkseen syntyneet kristillisellä keskiajalla.
Pakanallis-aiheisia ja jumalaistaruun
perustuvia runoja ei ole kuin kuusi: Väinämöisen
ammunta, Kilpalaulanta, Vellamon neidin
onginta, Sämpsän noudanta, Ison sian runo ja
Ohran kylvö. 1 Ne jotka allekirjottaneen tavalla
1 K. Krohn, Kalevalan runojen historia. Suom. Kirj
Seura, H:ki. S. 840.
12 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
ryhtyvät selittämään Kalevalan mytologista sisältöä,
erehtyvät näin muodoin naurettavan
surkealla tavalla — he kun lähtevät riitelemään
paavin parrasta, — ja oppineelle tutkijalle olisi
arvoa alentavaa edes tutustua semmoisiin selityksiin.
»On aivan oikein, ettei Kalevalarunoelmaa
enää saata käyttää suomalaisen mytologian
j. n. e. tieteellisenä koodeksina», sanoo
prof. K. Krohn nimenomaan.1 Eipä meidän
Kalevala-kirjallisuutemme olekaan rikas sensuuntaisista
yrityksistä. O. Donnerin2 jälkeen
lienee E. Aspelin3 ainoa, joka on rohjennut
ohjata tutkijapurtensa vertailevan mytologian
valtamerelle; ja arvattavasti hän heitti työnsä
kesken säikähtyneenä samoihin aikoihin syntyneen
maantieteellis-historiallisen tutkimustavan
voitonvarmuudesta.
Mitä todistuksia tämä maantieteellis-histo-
1 K. Krohn, Zur Kalevalafrage. Finnisch-ugrische
Forschungen. I. S. 196.
2 O. Donner, Indernas föreställningar om verldsskapelsen
jemförda med Finnarnes. H:fors 1863.
3 E. Aspelin, Kalevalan tutkimuksia I. G. W. Edlund,
H:ki 1882.
Myyttejä vaiko historiaa? 13
riallinen koulu sitten esittää väitteittensä tueksi?
Se viittaa Kalevalan runojen monilukuisiin toisintoihin
ja esittää mahdollisimman tarkkoja
analyyseja runojen synnystä ja elämänvaiheista.
Mitään muuta ei oppineiden mielestä
tarvitakaan, sillä kun joku Kalevalan runo
on paloteltu alkuosiinsa ja todettu, missä ja milloin
kukin osa on alkunsa saanut, niin Kalevalan
runo semmoisenaan ei oikeastaan ole
olemassa, ja millä verukkeella sitä silloin saattaisi
mytologisesti selittää? Luomisruno esim.
syntyi Viron länsirannikolla kiikkulauluna pääskysestä:
Pääskyläinen päivälintu
Teki pesän syöttömaalle,
Muni kolme munaa sisään;
Yks kointähdeks’ alle ilman,
Toinen päiväks’ ilman päälle,
Kolmas kuuksi taivahasen.1
»Narvajoen yli astuttuamme Inkerin-puoliselle
rantamaalle näemme saman päivälinnun pääskyläisen
etsivän pesän sijaa selvällä merellä ja
1 K. Krohn, op. cit. s. 192.
14 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
meren mättäissä sen löytävän.»1 Runon kulkeuduttua
pohjoispuolelle Nevajokea »on munimispaikka
siirretty vielä ulommaksi merelle
kaukana purjehtivaan laivaan, joka näkyy ainoasti
korkealta vuorenkukkulalta katsoen. Jumalan
nostama tuuli kallistaa laivan ja veteen
vierähtäneestä munasta syntyy saari»2 »Että
aikaisempi inkeriläinen muodostus on ennen
laiva-toisintoa suorittanut saman matkan pitkin
Laatokan länsirannikkoa, todistaa se uusi
kokoonpano, joka alkaa samoilta Suistaman
tienoilta, mihin toinen päättyy. Luomisrunon
johdantona on runo Lappalaisen ampumasta,
meressä ikäänkuin vesihakona ajelehtivasta Väinämöisestä.
Hänen polvensa kuvaillaan kohoutuvan
siksi mättääksi, johon munijalintu pesii.» 3
»Hautomisen piirre on uudesti keksitty tarkoituksella
vaikuttaa Väinämöisen polveen, niin
että tämä tekisi liikkeen, joka tuulen asemesta
murottaa munan. Lopuksi on taivaanvalojen
syntymiseen munan sisällyksestä lisättynä
1 Op. cit. s. 198.
2 Op. cit s. 204.
3 Op. cit. s. 206 seur.
Myyttejä vaiko historiaa? 15
taivaankannen ja maanpinnan muodostuminen
munankuoren puolikkaista, jonka kautta Luomisruno
vasta on kehittynyt varsinaiseksi kosmogoniaksi,
maailmansynnyn suomalaiseksi selitykseksi.
»1 Tutkimuksensa lopputuloksena
prof. Krohn sentähden julistaa: ». . . on ilmeistä,
ettei etelän sivistyskansojen ikivanha
taru maailmanmunasta piile Luomisrunossa.
Sen vanhimmassa virolaisessa muodostuksessa
ei ole linnun munasta, vaan munista, eikä oikeastaan
munista, vaan pojista puhe. Sitä
paitsi ei Virossa eikä Inkerissä milloinkaan
synny koko maailmaa, ainoasti päivä, kuu ja
tähti. Vasta Suistaman puolella on keksitty,
että me elämme ikäänkuin munankuoren sisässä,
jonka yläpuoli muodostaa taivaanlaen ja
alapuoli maanpinnan. Ja tämä keksintö, samoin
kuin Inkerissä munan valkuaisen ja ruskuaisen
sovittaminen aurinkoon ja kuuhun, on hyvin
voinut olla itsenäinen. Jos vielä otamme huomioon,
että Luomisrunon alkuluonnos on sepitetty
Virossa, mutta varsinainen luoja vasta vii-
1 Op. cit. s. 208.
16 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
meksi Vienan läänissä siihen lisätty, niin emme
voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että
tämä runo on virolais-suomalaisten kansanlaulajain
yhteinen luoma, johon itse kullakin
alueella perätysten on omintakeista runollista
työtä pantu.» 1
Otetaan toinen esimerkki. Kalevalan Sampoa
ovat useimmat tutkijat pitäneet tarunomaisena
käsitteenä, ja siitä on annettu jos
jonkinlaisia selityksiä. Milloin sitä on pidetty
elinkeinojen tai sivistyksen, milloin taiteen
vertauskuvana, milloin taas bjarmalaisen jumalankuvan
tai lappalaisen noitarummun vastineena.
Krohnin maantieteellis-historiallinen
koulu pyrkii riistämään siltä kaiken mytologisen
luonteen. Sampo esiintyy näet taikamyllynä
ainoastaan venäjänkarjalaisissa toisinnoissa.
Suomenkarjalaisessa runonmuodostuksessa,
jossa käytetään nimitystä sampi, tämä tarkottaa
riistaa eli karjaa, jota Väinämöinen, Ilmarinen
ja Joukamoinen lähtevät Pohjolasta, Pohjolan
emännältä ryöstämään. Samaa sampi-sanaa
1 Op. cit. s. 212 seur.
Myyttejä vaiko historiaa? 17
käytetään myös suomenkarjalaisessa kilpakosintarunossa
säeparissa »hyvän sammen saatuasi,
valvatin vetäessäsi» vertauskuvallisesti
morsiamesta.1 Gottlund tapasi Ruotsin suomalaismetsissä
vanhan kertomuksen sammasnimisestä
olennosta, joka lähimmin muistuttaa
aarteita vartioivaa lohikäärmettä ja jota »vanha
Väinämöinen ja nuori Jompainen» lähtivät
Pohjanmaalta etsimään. Paluumatkalla Sammas
lentää pilveen. Jompainen lyö siltä miekalla
kaksi varvasta poikki. »Yksi lensi mereen, toinen
saatiin maalle. Joka lensi mereen, siitä
tuli suolat mereen; joka saatiin maalle, siitä
tuli heinät maalle. Kuin olisi useammat saanut,
niin olisi vilja tullut ilman kylvämättä.»2
Tämä käsitys Sammosta on kuitenkin Krohnin
mielestä typistymällä syntynyt erehdysmuoto,
kun Sampaalle on omistettu piirteitä, jotka oikeastaan
kuuluvat Pohjan akalle. Krohn arvelee,
että Sammolla yleensä on tarkotettu aarteita
ja kalleuksia, joita sotasaaliiksi haluttiin,
1 Vrt. K. Krohn, Tietosanakirjassa art. Sampo.
2 K. Krohn, Kalevalan runojen historia. S. 180.
18 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
ja koska parissa venäjänkarjalaisessa toisinnossa
Pohjolan ohella käytetään nimeä Vuojola,
s. o. Voionmaa, on luultavaa, että suomalaiset
merisankarit suuntasivat ryöstöretkensä
Itämeren kaupan keskukseen, Gotlantiin. Tarulliset
selitykset Sammosta siis tuskin enää
tulevat kysymykseen, jos Väinämöinen, Ilmarinen
ja Joukamoinen voidaan osottaa historiallisiksi
henkilöiksi.1
Otettakoon vielä kolmas esimerkki. Olen
ennenmainitussa kirjassani selittänyt Lemminkäis-
tarua kosmogoniselta y. m. näkökannoilta.
Kuinka tämä on mahdollista, vastaa
siihen historiallis-maantieteellinen tutkimus, kun
kerran ei ole olemassa mitään yhtenäistä
Lemminkäis-tarua? Lemminkäisen personallisuus
semmoisena kuin se Kalevalassa esiintyy
on runollinen kyhäys, johon on koottu piirteitä
eri henkilöistä, Lemminkäisestä, Ahdista, Kaukamoisesta
ja Pätöisestä pojasta. Nämä ovat
kaikki historiallisia henkilönimiä paitsi viimemainittu,
joka on legendaarinen. Mutta koko
1 Vrt. K. Krohn, Tietosanak. art. Sampo.
Myyttejä vaiko historiaa? 19
Lemminkäisen surmaruno onkin toisintokertomus
Pätöisen pojan kuolemasta. Tämä taas on
sukua germanilaiselle Balder-tarulle ja molemmat
ovat saaneet alkunsa kristillisestä legendasta
Jeesuksen surmasta, haadeksessakäynnistä
ja ylösnousemuksesta.l
Kuten ylläolevista esimerkeistä käy selville,
on uudemman tutkimuksen kanta Kalevalakysymyksessä
sangen jyrkkä, eikä »vanhentuneella
» mytologiseen tulkintaan perustuvalla
tutkimussuunnalla ole suuriakaan edellytyksiä
päästä uudemman armoihin. Mitä nyt tästä arvelen
minä, jonka kohtalo personallisesta maineestani
välittämättömässä viisaudessaan on
asettanut puolustamaan ja kannattamaan mytologista
suuntaa nykyaikaisia, kaikin puolin erinomaisesti
varustettuja tiedemiehiä vastaan?
Mitä minä osaan muuta kuin hävetä omaa heikkouttani,
kun linko kädessä lähden taisteluun
asestettua ja haarniskoitua jättiläistä vastaan?
Enhän saata vedota tieteellisiin tosiseikkoihin
samassa merkityksessä kuin vastustajani. Lin-
1 Vrt. K. Krohn, Kal. run. hist. Ss. 507–612.
20 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
koni on vain terve järkeni ja se salaperäinen
tieto, jonka olemassaoloa antagonistini kieltävät.
Ellen Daavidin lailla voita Goliathia, tulee
minusta siis Don Quichote, joka taistelee
tuulimyllyjä vastaan.
3.
SEKÄ MYYTTEJÄ ETTÄ HISTORIAA.
Ennen kaikkea tahdon nyt sanoa, että maantieteellis-
historiallisen tutkimuksen edustajat
ampuvat yli maalin, jos luulevat omilla tosiseikoillaan
voivansa todistaa mytologisen tulkinnan
mitättömyyden. Ei kukaan kiellä heidän
tutkimustensa ja todistustensa arvoa;
omasta puolestani seuraan heidän uutteraa ja
huolellista työtään mitä suurimmalla mielenkiinnolla
ja nautinnolla. Mutta nähdäkseni
tässä toteutuu vanha väite, että todellisuus on
runoa ihmeellisempi, sillä kuta selvemmin tulee
osotetuksi, millä tavalla Kalevalan runot
ovat muodollisesti syntyneet, mikä on niiden
historiallinen tausta, sitä selvemmin tulee samalla
mielestäni todistetuksi, että niiden sisällöllinen
tausta on mytologista laatua. Kuta
22 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
realistisempi on muoto, sitä sisältörikkaampi ja
ylevämpi on myytti. Tässä sopii muistaa Cervantesin
sanat: runoilija saa kertoa tai laulaa
tapahtumista sillä tavalla kuin niiden olisi pitänyt
tapahtua välittämättä siitä kuinka ne tapahtuivat,
jota vastoin historioitsijan täytyy esittää
ne semmoisina kuin ne todella tapahtuivat
eikä semmoisina kuin niiden olisi pitänyt tapahtua.
Mieleeni juolahtaa esimerkki toiselta alalta,
jonka vertailun vuoksi mainitsen. Kun italialainen
professori Cesare Lombroso oli julkaissut
(1864) kuuluisaksi tulleen tutkimuksensa neron
ja mielisairauden sukulaisuudesta, sai hän
eri maissa joukon seuraajia, jotka kaikin mokomin
tahtoivat vetää yhtäläisyysviivan neron
ja mielisairauden välille. Saksalaisen lääkärin
P. J. Möbiuksen n. k. »patografioista» esim. tulee
siihen käsitykseen, että Nietzsche, Rousseau
y.m. ihmiskunnan älylliset jättiläiset olivat täydellisesti
ja auttamattomasti mielisairaita, joiden
koko nerollisuuden toisintonimenä oli dementia
paralytica. Jos nyt tämmöisestä todistelusta
vetäisimme loogillisen johtopäätöksen,
Sekä myyttejä että historiaa. 23
pitäisi meidän sanoa: koska nero on sama kuin
mielisairaus, ei neroa siis ole olemassa. Kukaan
ei kuitenkaan tee tätä viimeistä johtopäätöstä,
eivät edes ne psykiaatterit, jotka eivät
näe mitään muodollista eroa neron ja mielisairauden
välillä. Miksikä ei? Sentähden että
kaikki tietävät eron olevan yhtä suuren noiden
molempien sieluntilojen kuin konsanaan päivän
ja yön välillä. Zarathustra ja Émile ovat
kouraantuntuvia todistuksia neron huimaavista
voitoista mielenvikaisuuden yli. Ihmiskunta menehtyisi
toivottomaan häpeään, jos se lakkaisi
näkemästä neron jumalallisuutta. Päinvastoin
täytyy sanoa, että kuta enemmän muodollista
yhtäläisyyttä havaitaan olevan neron ja mielisairauden
välillä, sitä ihmeellisemmäksi ja jumalallisemmaksi
käy neron henkinen salaisuus.
Samaten teräväjärkinen ja ajatteleva ihminen
ymmärtää mielestäni vaikeuksetta, että esim.
Kalevalan runot eivät saata olla ilman mytologista
taustaa. Ainoastaan itsepintainen, historiallis-
maantieteellisistä tutkimuksistaan sokaistunut
materialisti kykenee kieltämään niiden
24 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
mytologista sisältöä. Jokainen runoilija, jokainen
ihminen, joka vähänkään aavistaa, mitä
runous on, tietää muitta mutkitta, että Kalevalan
tapaista runokieltä ei synny, ellei aihe, josta
runoillaan, ole niin ylevä, niin puhdas, niin innostava,
että se tempaa puoleensa runoilijan
koko sielun ja mielikuvituksen. Tosi runoudessa
ei ole kysymys riimein, allitteratsionein
tai yleensä muodon keksimisestä. Tosi runous
on, kuten Platon sanoi, jumalien kieltä — se
tulee inspiratsionissa, puoleksi itsestään, silloin
kun on jumalallista sanottavana. Ja sentähden
tosi runoutta ei synny, ellei aihe ole »jumalallista
», s. o. kotoisin ikikauneuden kotimaasta.
Nuo kaksi tutkimustapaa, historiallis-maantieteellinen
ja mytologinen, lähestyvät runojen
problemia eri tahoilta ja eri suuntaa pitkin.
Töinen tutkii niiden muodollista syntyä, toinen
niiden henkistä taustaa. Jälkimäisen asettamat
kysymykset ovat perin toista laatua kuin edellisen.
Luonnollisesti mytologisen tulkinnan tulee
perustua Kalevalan syntyhistorian tieteelliseen
tuntemiseen eikä se suinkaan edellytä,
että Kalevala semmoisenaan on yhtenäinen
Sekä myyttejä että historiaa. 25
kansaneepos. Se ei tulkitse Kalevalaa eepoksena
— korkeintaan se viittaa joihinkin suuriin
kokonaispiirteihin, niinkuin olen tehnyt »Kalevalan
avaimessa», huomauttaen samalla, kuinka
toiset tutkijat estetiseltä kannalta tekevät samoin.
l Mytologinen tutkimus etsii alkuperäisten
runojen tai runokatkelmain tamilista taustaa,
muinaisista mysterioista polveutuvia ajatuskuvia,
2 ja on sentähden kiitollinen kaikesta
avusta, minkä nykyinen tieteellinen tutkimus
sille voi antaa.
Mainitsin edellä muutamia esimerkkejä historiallis-
maantieteellisen tutkimuksen selitys- ja
todistustavoista. Katsotaan nyt, mitä ratkaisemattomia
kysymyksiä mytologinen tutkimus
herättää noiden samojen esimerkkien yhteydessä.
Maailmanluomisrunosta väitetään, että se on
syntynyt kiikkulauluna pääskysestä »Viron länsirannikolla.
» Prof. Krohn kuvaa tätä syntyä tarkemmin
seuraavin sanoin: »Kiikkuessa laulajan
1 Kalevalan avain, esim. s. 218.
2 Vrt op. cit. ss. 27–28.
26 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
näköpiiri laajenee, katse kohoaa tavallista korkeammalle
ja silmä kiintyy ilmassa liiteleviin
ynnä taivaalla loisteleviin esineihin. On auringon
laskun aika, jolloin punainen, sininen ja
keltainen väri sekä taivaalla että heijastuksena
maan pinnalla vaihtelee. Kiikun ylitse lentää
leposijalleen »päivälintu» pääskynen, joka altapäin
katsoen näyttää niinikään kolmiväriseltä.
Yht’aikaa sammuvan auringon kera haamoittaa
kohoova kuu ja pilkoittaa ehtootähti. Kaikki
tämä on kerran sulautunut yhdeksi tunnelmaksi
mielikuvituksessa nuoren runoilijaneitosen, joka
päivätyön päätyttyä illan suussa ikäistensä kera
kiikulla keinuen on uuden laulun liikkeille pannut.
» l
Tämmöinen selitys, oli se keksijänsä mielestä
kuinka runollis-haaveellinen tahansa, paljastaa
maantieteellis-historiallisen koulun onttouden
ja heikkouden, sillä se jättää kysymyksen
luomisrunon synnystä kerrassaan ratkaisematta.
Ei kukaan tervejärkinen ihminen pysty
ymmärtämään, että nuori neitonen kiikkuessaan
1 Kal. run. hist., s. 196.
Sekä myyttejä että historiaa. 27
ja nähdessään pienen pääskysen lentävän olisi
keksinyt runon maailman synnystä. Niin mahdottomaksi
ei sentään »laulajan näköpiiri laajene.
» En ollenkaan epäile nuoren neitosen
kiikussa laulaneen, vieläpä olleen tunnelmansa
vallassa; sitä tekevät nuoret tänäkin päivänä.
En liioin epäile hänen laulaneen runonsa pääskysestä
ja pääskysen munista, joista maailma
luotiin. Mutta minä kysyn: mistä hän sai laulunsa
maailman synnystä, sillä itse hän ei sitä
keksinyt! Hän ei osannut sitä keksiä. Semmoista
ei hänen mieleensä olisi juolahtanut,
jos hän oli tavallinen »nuori runoilijaneitonen».
Vaikka prof. Krohn kuinka kaunopuheisesti sitä
uskottelisi, vastaan aina: ultra posse nemo obligatur.
Tämä on järkähtämätön kantani mytologina.
Kevytmielisintä materialismia on kieltää sitä
mytologista taustaa, josta Kalevalan luomisruno
on saanut alkunsa. Yhdentekevää on, milloin
ja missä tilaisuuksissa runoa on laulettu, mitä
siihen milloinkin on lisätty, mitä jäänyt pois,
minkälaisten muutoksien ja vaiheiden alainen
se muodollisesti on ollut. Pääasia on, että sen
28 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
ydin on mytologista laatua — että sillä on ydin
ja ettei se ydin voi olla muuta kuin mytologiaa.
Ja sitä jumalaistarullista ydintä ymmärtääksemme
olemme pakotetut sekä tekemään
vertailevia mytologisia tutkimuksia että yleensä
tutkimaan, mitä käsite »myytti» merkitsee ja tarkottaa.
Sama on laita toisen esimerkin. Jos ymmärrän
Krohnin koulua oikein, väittää se, että
Sampo-taru perustuu historialliseen kertomukseen
suomalaisten viikinkein ryöstöretkistä
Voionmaahan, joka oli kuuluisa rikkauksistaan,
ja että sana Sampo on vain aarteiden ja rikkauksien
yleisnimi, tarkottaen ennen kaikkea
sotasaalista. Kaukana minusta, että tahtoisin
kieltää mitään tosiseikkoja, joita historiallisesti
voidaan todistaa. Kaukana minusta sekin, että
kieltäisin Sampo-sanan joidenkin laulajain mielikuvituksessa
tarkottaneen vaikkapa mitä tahansa
sotasaalistakin. Kysymys, joka kaikista
todisteluista huolimatta muuttumattomana pyörii
mielessäni, on: kuka olisi huolinut ja osannut
luoda kuolemattomia runoja tavallisista
ryöstöretkistä? Mitä mieltä ylentävää ja jumaSekä
myyttejä että historiaa. 29
lallista niissä olisi ollut? Ja jos ei runoa siltä
kannalta ole selitettävissä, täytyy minun pitää
kiinni Sampo-runon tarullisista elementeistä ja
kysyä: miksikä Sampoa käsitettiin taikakaluksi?
Miksi kerrottiin sen yliluonnollisesta taonnasta?
l
M. A. Castrén, joka muuten toivoi, että löydettäisiin
Sampo-tarun historiallinen vastine,
selittää tarun synnyn seuraavasti, unohtamatta
silti Sammon taikamaista luonnetta: »Pohjolan
asukkaat olivat kuuluisat erinomaisista taikatiedoistaan,
ja koska kullakin shamaanilla välttämättä
oli kaikenlaisia taikakaluja, kuten amuletteja,
talismaaneja y. m., uskottiin tietenkin,
1 Mytologisesti katsoen ei asia muutu siitä, että sanotaan:
taonta-episoodi on alkuaan kuulunut kertomukseen
kultaisesta neidosta eikä Samporunoon. Kultainen
neito astuu silloin Sammon tilalle, kuten se okkultispsykologisesti
yrittää tehdä ihan nykyisessäkin asussaan
(katso Kalevalan avain, luku 26), eikä tämä kuitenkaan
vähennä Sammon tarullista merkitystä. Totuutta aavistavien
runolaulajien mielikuvituksessa tai muistissa ovatkin
helposti saattaneet sekottua Sampo ja kultainen
neito, sitä suuremmalla syyllä, koska Sampo (sampi)
eräässäkin säkeessä käytetään morsiamen toisintonimenä
30 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
että nämä olivat Pohjolassa voimakkaampaa
laatua kuin muissa maissa. Koska nyt siellä
huhun mukaan vallitsi rikkautta ja hyvinvointia,
oli luonnollista, että tämä varallisuus asetettiin
yhteyteen asukasten taikuruuden kanssa. Joutuessaan
kosketukseen skandinaavisten kansojen
kanssa suomalaiset olivat saaneet tietoa Grottenimisestä
taikamyllystä. Tämä siirrettiin Pohjolaan,
ja seudun harvinainen vauraus selitettiin
johtuvan tuosta merkillisestä taikakalusta.»1
Ahlqvistkin myöntää, että »mielikuva tuommoisesta
taikakoneesta kuin Sampo. . . on kyllä
helposti ja luontevasti voinut saada alkuaiheensa
Skandinavilaisten Grotte-jauhinkiven tarusta».2
Mutta viimemainittu tekijä vertaa Sampo-tarua
myös muinaiskreikkalaiseen taruun kultaisesta
oinaantaljasta eli Argonauttain retkestä. Toistan
hänen sanansa: »Tämmöinen (yhtäläisyys) on
kertomuksessa Argonauttain retkestä, verrattuna
Samporetkeen. Kummassakin kertomuksessa
1 M. A. Castrén, Föreläsningar i Finsk Mytologi.
Öhmanska Bokhandeln, Helsingfors 1853. S. 275.
2 Aug. Ahlqvist, Kalevalan karjalaisuus. Suomen
Yliopisto, H:gissä 1887. S. 149.
Sekä myyttejä että historiaa. 31
ovat retkelle lähteneet kansan jaloimpia, uljaimpia
miehiä, kummassakin on retken tarkoitus
kalliin kalun anastaminen, johon retkeilijöillä
tavallansa on vanha perinnäinen oikeus,
ja kummassakin saavutetaan tarkoitus suurella
miehuudella, maltilla ja laulunkin avulla (argonautoillakin
on paras laulajansa Orfeus keralla).
Huomattavaa argonautta-kertomuksessa on vielä
ne ehdot, joilla Kolkhissa luvataan antaa kultainen
oinaannahka kreikkalaisille; heidän päällikkönsä
Iasonin piti nim. tehdä ansiotöitä:
valjastaa kaksi tulta korskuvaa hirveätä villihärkää
vaskisen auran eteen ja kyntää pelto,
tähän kylvää lohikäärmeen hampaita, joista heti
kasvoi jättiläisiä aseissa, ja voittaa nämät. Tässä
vivahtaa kertomus Kalevalan kertomukseen sekä
Lemminkäisen että Ilmarisen ansiotöistä Pohjolassa.
Iason ei kuitenkaan olisi onnistunut
ansiotöissään, ellei kuninkaan tytär Medeia olisi
rakastunut häneen ja mahtavilla noitatempuilla
auttanut häntä; juuri samoin kuin Pohjolan tytär
auttoi Ilmarista.» 1 Samalla prof. Ahlqvist
1 Op. cit. ss. 148 seur.
32 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
nimenomaan huomauttaa, ettei »kukaan maltillinen
tutkija todenteolla tahtoisi väittää, että
nuo yhtäläisyydet olisivat muuta kuin satunnaisia
».1 Sillä, kuten hän myös lausuu, »se
on näet epäilemätöin totuus, että yhtäläisiä taruja
tavataan sekä ajassa että avaruudessa niin
kaukana toisistansa olevissa kansoissa, ett’ei
lainausta toiselta toiselle millään lailla voi olettaa.
Saattaneeko tämän ilmiön syyksi sanoa
muuta kuin sitä, että säännöllinen ihmishenki
kaikkialla on yhtäläinen ja että se, olletikin
kansojen lapsuuden ajalla, haaveksii, toimii ja
tuottaa jokseenkin yhtäläisesti ja yhtäläisiä.»2
Olen maininnut nämä esimerkit vertailevan
mytologian alalta, ettemme lyhytnäköisyydessämme
suin päin syöksyisi maantieteellis-historiallisen
selitystavan materialistiseen syliin.
Emme saa sivuuttaa mitättömänä seikkana, että
toisilla kansoilla on samansuuntaisia, vaikkakin
omaperäisiä, taruja, sillä tämä seikka vaikeuttaa
tarujen synnyn selittämisen puhtaasti ma-
1 Op. cit. s. 149.
2 Op. cit. s. 147 seur.
Sekä myyttejä että historiaa. 33
terialistisella tavalla. Malttakaamme hieman,
ennenkuin tieteellisen totuuden nimessä palottelemme
mahtavan Sampo-tarun maantieteellisiin
alkuosiinsa ja huudahdamme: siinä se nyt
oli, koko ylpeä Sampo! Missä on sen taikamaisuus,
missä sen tarumaisuus? Muistakaamme,
että totuudella on kaksi puolta, ulkonainen
eli aineellinen ja sisäinen eli henkinen. Kun
anatomian tutkija leikkelee ihmisen ruumista,
hän voi tarkasti määritellä, mitä ainetta mikin
osa on, mistä luonnon valtakunnasta, elementistä
tai mistä kemiallisista alkuaineista se on
kokoon kyhätty; mutta löytääkö hän ihmisen
sielun? Samoin käy historiallisen tutkijan, kun
hän runoja analysoi. Hän toimii määrätyllä
alalla ja hänen työnsä on arvokas ja hyödyllinen.
Mutta, kuten sanottu, hän ampuu yli
maalin, jos hän kieltää toisen tutkimusalan ja
toisen, sisäisen totuuden. Jokainen ihminen
tuntee eron kuolleen ja elävän ihmisruumiin
välillä. Mutta vaikkei jokainen tiedä eikä näe
eroa vanhan tarullisen runon elävän hengen ja
kuolevaisen historiallisen kuoren välillä, on se
siinä kuitenkin. Mytologinen tutkimus kiinnittää
34 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
huomionsa juuri Sampo-tarun yliluonnollisiin
piirteihin, aavistaen niiden nojalla, että kertomuksessa
on tarullinen tausta ja että Samposanalla
on alkuperäisesti mytologinen merkitys.
Mikä sitten tämä tausta on ja mitä yleensä
myytillä on ymmärrettävä, on vallan toinen
kysymys.
Kolmas edellä annettu esimerkki koski Lemminkäistarua.
Maantieteellis-historiallisen koulun
mukaan on mahdotonta selittää Kalevalan kertomusta
Lemminkäisestä mytologisesti, koska
kertomus on kokoon kyhätty monenlaisista eri
aineksista j. n. e. Mytologina en kuitenkaan
tästä säikähdä, vaan kysyn totuutta etsien:
onko Lemminkäis-episoodissa tarullisia elementtejä,
kohtia, jotka heti n. k. yliluonnollisuudellaan
todistavat mytologisen alkuperänsä? ja
toiseksi: onko Lemminkäistarun kokoonpano
erilaatuisista aineksista kansanomainen vai onko
se puhtaasti Lönnrotin keksimä? Vastaukset
näihin kysymyksiin ratkaisevat asian.
Mitä tarullisiin elementteihin tulee, löytää
niitä ensi silmäyksellä: Lemminkäisen kuolema
ja ylösnousemus, hänen ihme- ja ansiotyönsä.
Sekä myyttejä että historiaa. 35
Niistä olenkin puhunut seikkaperäisesti kirjassani
»Kalevalan avain».1 Prof. Krohn tahtoo,
että taru Lemminkäisen kuolemasta ja ylösnousemuksesta
on kristillisperäinen. Vertailevan
mytologian kannalta tämmöinen olettamus
on turha, kuten olen kirjassani osottanut.2
Vaikka siinä joku muodollinen piirre olisikin
laina katolilaisesta legendasta, ei se mitään todistaisi.
Itse taru saattaa silti olla suomalaisenakin
ikimuinoista alkuperää, niinkuin ovat tarut
Väinämöisen neitseellisestä syntymästä, maailman
munasta luomisesta, Sammon taikavoimasta
y. m.
Mitä taas tulee toiseen kysymykseen Lemminkäistarun
tai yleensä siis Kalevalan runojen
kokoonpanosta, ei kukaan mene niin pitkälle,
että hän väittäisi Lönnrotin niitä mielivaltaisesti
sepustelleen.3 Lönnrotin käden jälkiä
näkyy kyllä Kalevalassa, sen hän itsekin
1 Op. cit. luvut 11, 21, 23 ja 24.
2 Op. cit. Ss. 116–124.
3 Ruotsalainen Kalevalan tuntija K. B. Wiklundkin,
joka Comparettiin nojaten pitää Kalevalaa Lönnrotin
mystifikatsionina, väittää vain, että Lönnrot itsetiedotto36
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
myöntää sekä vanhan että uuden Kalevalan
alkulauseessa, mutta ne koskevat parhaasta
päästä ja miltei yksinomaan runojen keskinäistä
järjestämistä, jolloin Lönnrot menetteli samalla
tavalla kuin kansanomainen runolaulaja, kooten
yhteen jaksoon mitä hän näki ja älysi kuuluvan
yhteen. Prof. Krohnkin tämän tunnustaa. »Lönnrotin
työtä on epäilty milloin liian taiteelliseksi,
milloin taas ylen tieteelliseksi», hän sanoo kirjassaan
»Kalevalan runojen historia». »Että
Kalevalan runojen kokoonpanossa, luonteenomaisten
piirteiden sovittamisessa ja runollisesti
vaikuttavain säkeiden valitsemisessa jotain taiteellista
ilmenee, ei ole kiellettävissä. Taiderunoilijan
työstä Lönnrotin kuitenkin perinjuurin
eroaa siinä, ettei se mitään suoranaisesti
uutta ole luonut eikä yksilöllisen persoonallisuutensa
leimaa missään tuntuvaksi jälkeensä
jättänyt. Tieteellinen on tosin Lönnrotin harrastuksen
lähtökohta ollut: suomalaisen mytologian
ainesten unheesta pelastaminen.»1 Lönnmasti
hajanaisista runoista laati jommoisenkin kokonaisuuden.
Vrt. I Kalevalafrågan. Uppsala 1902.
1 Op. cit. s. 29.
Sekä myyttejä että historiaa. 37
rotin työtavasta sanoo prof. Krohn: »Hän oppi
keräämänsä runot ulkoa, kuten kansanlaulajat,
ja hänen runoaistinsa tuli siinä määrin kansanomaiseksi,
että missä hänen täytyi ryhtyä vähän
vapaampaan muodostelmin, sekin tapahtui ylipäänsä
kansanrunon säkeillä ja aivan kansan
omaan tyyliin.» l
I. K. Inha, joka ei liene tiedemies, mutta
jonka terve järki ei liioin ole tieteellisen puuhailun
puristama, lausuu mieleenpantavia huomautuksia
näistä samoista kysymyksistä; toistan
tähän muutamia: »Onni oli, että Kalevala
sai niin tunnollisen ja hellävarovan rakentajan,
kuin Lönnrot oli, ja että hän sai työnsä rauhassa
suorittaa aikana, jolloin ei tutkimushalu
vielä hämmentänyt näkemästä juuri sitä, mikä
semmoisessa työssä oli pääasia, rakennusosien
taiteellista yhteenkuuluvaisuutta. Lönnrot käytti
rakennusaineina kansan koko runovarastoa,
niinkuin sen oma sisäinen heimolaisuus edellytti.
Toisinnoitten tunteminen ei siis vähennä
Kalevalan arvoa, vaan päinvastoin vakaannut-
1 Op. cit. s. 30 ja 31.
38 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
taa sen. Yhden taikka kaksi toisintoa lukiessaan
lukija helposti joutuu epäilyksen valtaan,
mutta tutustuessaan koko toisintopiiriin hän
kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laaja
näköala, jonka Kalevalassa näemme kauniiksi
tauluksi koottuna. Lyhytnäköistä ja tylyä on
sen vuoksi koettaa vähentää Kalevalan runoelma-
arvoa sillä perustuksella, etteivät muka
sen kaikki ainekset kuulu samaan alkuperäiseen
aiheyhteyteen. Väärin on sortaa sen arvoa
sillä verukkeella, ettei se täytä samoja runoussääntöjä
ja kauneusvaatimuksia, joita on muista
suurista eepoksista johdettu. Kaikki muut tunnetut
eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen
muotonsa suurien sivistyksien ahjoissa
ja kirjotustaidon hoteissa. Kalevala on niihin
verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta
erillään vapaudessa ja oman päänsä
mukaan. Se on niistä ainoa todellinen kansan
eepos ja sen vuoksi omalla mittapuullaan arvosteltava.
» 1
1 I. K. Inha, Kalevalan laulumailta. Kansanvalistusseura,
H:gissä 1911. S. 331.
Sekä myyttejä että historiaa. 39
Olen täten koettanut osottaa, miksi mytologinen
tutkija on oikeutettu rohkeasti käymään
käsiksi Kalevalan taruihin — osaksi seulomalla
runoista mytologisen ydinaiheen, osaksi tulkitsemalla
niitä semmoisenaan, — ja nyt luonnollisesti
astuu eteemme kysymys itse mytologisen
tutkimuksen luonteesta ja tarkotuksesta.
Kun saadaan tämä määritellyksi, ehkä se taas
puolestaan auttaa meitä ymmärtämään, miksi
Kalevala välttämättä on tulkittava ja tutkittava
mytologiseltakin kannalta.
4.
MITÄ ON MYYTTI?
Oli aika, jolloin arveltiin myyttien runollisessa
ja kuvaannollisessa muodossa esittävän
uskonnollisia ja filosofisia aatteita; tutkimalla
jonkun vanhan kansan mytologiaa saattoi perehtyä
sen uskonnollisiin ajatustapoihin, sen
filosofisiin käsityksiin elämän ja kuoleman, maailman
luomisen, hyvän ja pahan y. m. suurista
arvotuksista, ja myös sen siveellisiin katsantotapoihin.
Arveltiin näet, että muutamat tämmöiset
suuret aatteet olivat synnynnäisiä ihmiskunnassa;
ne puhuivat luonnostaan ihmisten
sieluille ja pyrkivät heidän elämässään ilmenemään.
Nyt pidetään tätä katsantotapaa vanhentuneena,
1 ja jos jonkun nykyaikana minun taval-
1 Vrt. Allan Menzies, Maailman uskonnot. W. Söderström,
Porvoossa 1910. S. 18.
Mitä on myytti? 41
lani epäillään puoltavan teoriaa, joka vähänkään
vivahtaa tähän romanttiseen näkökantaan,
kuten prof. Lehmann sitä kutsuu, 1 eivät varsinaiset
tiedemiehet omista mitään huomiota semmoiselle
tutkijalle. Se käsitys myyteistä, mikä
nyt ainakin tieteellisissä piireissä on vallalla,
sai alkunsa vertailevasta mytologisesta tutkimuksesta
ja perustuu siihen ratsionalistiseen
olettamukseen, että myytit kuvastavat kansojen
luonnonpalvontaa ja kulttia.2 Niillä on täten
mitä likeisin yhteys kansojen uskonnollisen elämän
kanssa. Prof. Lehmann määrittelee: »Kaikkialla,
missä uskonto on voittanut ensimäisen
kehitysasteen, saa alkunsa fabuloimishalu, joka
kietoo pyhän kokonaiseen kudokseen kertomuksia
ja selityksiä: myyttejä, legendoja, satuja.
Myytit ovat sepitettyjä kertomuksia, jotka eroavat
tavallisesta runoudesta siinä, että puhuvat
jumalista tai uskonnollisista asioista . . . Myytit
tahtovat itse asiassa ennen kaikkea selitellä
ja perustella. Missä uskonnollinen usko olet-
1 Edv. Lehmann, Religionsvetenskapen I. Hugo Geber,
Stockholm 1914. S. 137.
2 Vrt. Edv. Lehmann, Op. cit. S. 138.
42 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
taa personallisen alkusyyn, tahtoo myytti kertoa
lähemmin hänestä. Siten selitetään sään
ja vuodenaikojen ilmiöitä, myös maailmansyntyä
esittäviä myyttejä muodostetaan; ja tätä mytologista
luonnonselitystä venytetään yhä hienommaksi,
varsinkin uskontojen rappeutuessa, aina
valhetieteellisvyteen saakka . . . Myytti on määrätty
voitettavaksi . . . Ja korkeampien uskontojen
rappeutumisen tunnusmerkki on, kun
myytillinen aines jälleen esiintyy uskossa ja
opissa.» 1
Nykyaikainen tutkimus ei etsi mitään syvempää
filosofista sisältöä kansojen taruista,
koska nämä kuuluvat kansojen lapsuudenaikaan,
jolloin kansoilla ei ollut mitään valmiita
filosofisia käsitteitä, eikä siis kiinnitä erityistä
huomiota myyttien »henkeen», vaan kohdistuu
ennen kaikkea niiden muodollisen synnyn,
kokoonpanon ja vaelluksen tutkimiseen. Kun
vertaileva mytologinen tutkimus oli paljastanut
sen tosiseikan, että samanlaisia jumalaistaruja
tavattiin eri kansoilla, eri aikoina, eri sivistyk-
1 Op. cit. Ss. 137—139 passim.
Mitä on myytti? 43
sissä, selitettiin tätä osaksi Adolf Bastianin tavalla
siten, että ihmishengen kyvyt ja taipumukset
olivat aina ja kaikkialla samat, joten
jonkunlaiset elementaari- eli alkeisajatukset itsestään
toistuivat ihmishengen luomuksissa,
osaksi Th. Benfeyn esittämän teorian mukaan
siten, että taruilla ja saduilla oli yhteinen alkukoti
(India), josta ne — ennenkaikkea indoeuroppalaisten
kansojen mukana — olivat levinneet
eri osiin maapalloa. Nykyinen katsantokanta
ei enää ota lukuun Bastianin teoriaa
eikä hyväksy sinään Benfeynkään perustelua.
Yksityiset myytit, sanotaan nykyään, ovat saattaneet
syntyä eri kansoissa — varsin monet
esim. babylonilaisilla, — mutta ovat sitten kulkeutuneet
kansoista kansoihin ja matkoillaan
joutuneet monenlaisten muunnosten ja lainausten
alaisiksi. Sentähden meidän päiviemme
kriitillinen eli maantieteellis-historiallinen
kansanrunouden tutkimus on suureksi osaksi
filologiaa eli kielitiedettä; kysymyksen tarujen
sisällöstä se pitää jo ratkaistuna: niissä kuvastuu
parhaasta päästä kansojen lapsellisen mielikuvituksen
yritys selittää luonnon mahtavia
44 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
ilmiöitä, ja varsinkin mitä babylonilaisperäisiin
myytteihin tulee, ne kaikki ovat laadultaan
astronomis astrologisia eli »astraalisia».
Tällä vuosisadalla on kuitenkin syntynyt
uusi sielutieteellinen koulu, jonka tutkimukset
ovat alustavasti ulottuneet mytologiankin alalle.
Tämä koulu on wieniläisen lääkärin prof. Sigmund
Freudin perustama n. k. psykoanalytinen
metoodi, joka ennen kaikkea on uusi tapa tutkia
ja selittää unielämää. Ihmisen unet tieteellisesti
analysoituina paljastavat näet lyhyesti
sanoen hänen itsetiedottoman sieluelämänsä ja
lapsuudenaikaisen mielikuvituselämänsä pääpiirteitä,
vieläpä syvimmät jäljet jättäneitä eroottisia
y. m. pettymyksiä ja kokemuksia.1 Sekä
Freud itse että hänen hartaat seuraajansa huomasivat
pian, mikä läheinen yhteys ja yhtäläi-
1 Sigm. Freud, Die Traumdentung Vierte, vermehrte
Auflage mit Beiträgen von Dr. Otto Rank. Leipzig und
Wien, Franz Deuticke 1914. (Ensimäinen painos ilmestyi
1900) Myös Wilhelm Stekel, Die Sprache des Traumes.
Wiesbaden, J. F. Bergmann 1911, ja saman tekijän
Die Träume der Dichter, Wiesbaden, J. F. Bergmann
1912, y. m, y. m.
Mitä on myytti? 45
syys vallitsi yksilön ja kansojen lapsuuden aikojen
välillä. Niinkuin yksilö unissaan tuo esille
lapsellisia toiveitaan ja toivomuksiaan, niin kansat
lapsuuden tilassa ollen tarujen ja satujen
muodossa asettavat näytteille ihanteitaan, toiveitaan
ja unelmiaan. »Niinpä myytti on kansan
lapsellisesta sieluelämästä säilynyt katkelma
ja uni on yksilön myytti.»1 Tämä katsantotapa
on huomattava, koska se kumoten kansantarujen
ratsionalistis-luonnontieteellisen selitystavan
siirtää mytologisen tutkimuksen sielulliselle
alalle ja ikäänkuin kohottaa entiseen
arvoonsa »vanhentuneen» mytologisen tulkintatavan,
joskin antamalla sille uuden lähtökohdan.
Vaikkei aikomukseni tässä ole tehdä seikkaperäistä
selkoa psykoanalytisesta tarujen tulkitsemisesta,
koska se veisi liian kauas ulkopuolelle
tämän kirjotuksen rajoja, tahdon kuitenkin
vertailun vuoksi parilla sanalla hahmo-
1 Karl Abraham. Traum und Mythus. Eine Studie
zur Völkerpsychologie. Leipzig und Wien. Franz Deuticke
1909. S. 71. Vrt. myös C. G. Jung, Wandlungen
und Symbole der Libido. Beiträge zur Entwickelungsgeschichte
des Denkens. Sama kustantaja 1912.
46 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
telia, mihin suuntaan psykoanalyysi luultavasti
tulkitsisi Kalevalan luomisrunon.1
Tutkimalla sekä lapsen että ennen kaikkea
hermo- ja sielusairaiden aikuisten sieluelämää,
joka ainakin alitajuisessa puolessaan on lapsellisen
tasalla (infantiili), huomasi Freud, että
lapsellista mielikuvituselämää hallitsevat määrätyt
päätekijät: rajaton ihailu vanhempia kohtaan
ja myöhemmin yksilölle luonnollinen halu
vapautua heidän vaikutuksestaan; suuri sukupuolisuuteen
perustuva vetovoima äitiin päin
(miespuolisissa, naisissa ehkä isään) ja siitä
johtuva mustasukkaisuus, vastenmielisyys, jopa
vihakin isää kohtaan. Samat vaistomaiset vietit
ilmenevät kansojenkin lapsuudessa. Sentähden
Väinämöismyyttikin kuvaa Suomen heimon
sankariunelmaa.
Väinämöinen vastaa kansan ja jokaisen yksilön
mielikuvituksessa sitä omaa minää, jonka
suuruudesta aavehillaan. Tämä suuruus on
niin mahtava, että omat vanhemmat eivät enää
1 Vrt. Otto Rank, Der Mythus von der Geburt des
Helden. Leipzig und Wien, Franz Deuticke, 1909.
Mitä on myytti? 47
ole tavallisia ihmisiä, vaan jumalolentoja (lapsi,
joka luulee itsensä syrjäytetyksi, kuvittelee olevansa
vieras kodissaan, ainakin toisen isän, ylhäisen
tai kuninkaan, poika); vieläpä vanhemmat
koettavat estää tai viivyttää lapsensa syntymää
(äiti on neitsyt), jonka tähden sankarilapsi
itse saa auttaa omaa syntymistään
(Kalevala I: 287—344), ja isä lapsen tulevaa
suuruutta kadehtien koettaa lastaan surmata tai
vahingoittaa (Väinämöismyytissä lappalainen tai
Joukahainen tässä suhteessa näyttelee isän
osaa, kuten esim. Herodes Jeesusmyytissä).
»Taru maailman luomisesta ei ole runossamme
pääasiana, vaan juuri kertomus Väinämöisen
syntymisestä.» Tämä Rafael Engelbergin huomautus
1 on paikallaan psykoanalyysinkin kannalta.
Psykoanalytisesti katsoen luomismyytti
ei ole muuta kuin kansan mielikuva oman
sankariminän syntymisestä, joka mielikuva luonnollisesti
on saanut alkunsa yksilöiden tai jonkun
yksilön mielikuvituksessa.
Kun kirjotettuani kirjani »Kalevalan avain»
1 Kalevalan sisällys ja rakenne. H:ki 1914. S. 106.
48 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
seikkaperäisemmin tutustuin psykoanalytiseen
metoodiin, sain aivankuin uutta intoa ja rohkeutta
jatkamaan omia salatieteellisiä tutkimuksiani.
Freudin koulu lähenee suuresti teosofisokkultista
katsantotapaa — saihan se alkunsakin
Freudin havainnoista hypnotismin ja suggestionin
alalla, kun hän Charcot’n oppilaana Parisissa
tutki näitä parannustapoja, — enkä sentähden
pidä mahdottomana — vaikkakin Freudin
koulua paljon vastustetaan tieteellisiltä
tahoilta, jos kiitetäänkin, — että tieteellisissä
piireissä vielä tullaan ymmärtämään sitäkin
myyttien tulkintatapaa, jota minä esitän okkultisten
havaintojen ja tutkimusten nojalla. Kannattamani
selitystapa poikkeaa toisista ja on
erikoinen siinä suhteessa, ettei se kiellä relatiivista
totuudenarvoa yhdeltäkään toiselta tulkinnan
metoodilta; pikemmin se yhdistää ne
kaikki yhdeksi, osottaen kullekin sille tulevan
aseman ja valaisten kokonaisuutta aivan uudelta
valolla.
Kysymykseen, mitä myytti on, on siis tätä
nykyä olemassa kolme yleispätevää vastausta:
1) luonnontieteellinen, jota varsinaiset tieteelliMitä
on myytti? 49
set spesialistit kannattavat, 2) sielutieteellinen,
jonka psykoanalytikot ovat esittäneet, ja 3) Salatieteellinen,
jota ensimäisenä opetti madame
H. P. Blavatsky. Jokainen näistä teorioista on
syntynyt inhimillisen ajatustoiminnan kautta,
loogillisten johtopäätösten nojalla. Minkätähden
siis teorioja on kolme? Eikö totuus ole yksi?
Totuus on yksi, mutta teoriojen moninaisuus
osottaa, että lopullinen totuus ei ole kenenkään
etsijän välittömästi löydettävissä. Kun
ihminen ajattelee, rakentaa teorioja ja vetää tieteellisiä
johtopäätöksiä, tapahtuu tämä määrättyjen
psykologisten lakien mukaisesti. Jokainen
tieteellisesti ajatteleva ihminen on kokemustensa,
havaintojensa, tutkimustensa, tietojensa
ja näkemystensä rajottama ja sitoma: oman
reaalisen minänsä sisällyksen ulkopuolelle hän
ei saata mennä. Kaikesta hänen ajattelustaan
pilkistää näkyviin n. k. personallinen ekvatsioni,
ja hänen objektiivisuutensa on vain siinä, että
hän hillitsee personallisia tunteitaan ja ennakkoluulojaan.
Kun tältä kannalta analysoimme
edellämainittuja teorioja, joudumme seuraaviin
tuloksiin:
50 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
1. Kun tavalliset kansanrunouden tutkijat
selittävät myyttejä luonnontieteellisesti, tapahtuu
tämä sentähden, että he katsovat maailmaa
yleensä päivätajunnan kannalta. Heidän kokemuspiiriinsä
ei sisälly muuta kuin se aivotajunta,
jonka ilmauksena on heidän jokapäiväinen
personallinen minänsä. Tämä aivojen
välittämä päivätajunta eli järki on luonnostaan
totuutta etsivä ja utelias; se on suunnattu
ympäröivään maailmaan ja sen ilmiöihin. Lapsetkin
jo katselevat ihmetellen luontoa ja kyselevät
uteliaina, miksi on niin, miksi näin.
Kuinka eivät siis kansat lapsuudentilassaan tekisi
samoin? Tietysti nekin uteliaina kyselevät
syitä luonnon tuhansiin ilmiöihin ja — keksivät
itse vastauksiaan, kun ei ole keltä kysyä. Vastaukset
pukeutuvat myyttien muotoon, niinkuin
on ominaista lapselliselle mielikuvitukselle.
2. Psykoanalytikot etsiessään myyteistä sielullista
pohjaa nojautuvat laajempiin tuntemuksiin
ihmistajunnan psykologisesta sisällyksestä.
Heidän kokemuspiirinsä ei ole rajottunut n. k
päivätajuntaan, vaan käsittää suuren osan sitäkin
puolta ihmissielusta, jota usein kutsutaan
Mitä on myytti? 51
alitajuiseksi ja jonka nimenä psykoanalytikot
tavallisesti käyttävät sanaa tajuton, tiedoton
(das Unbewusste). Tämän tajuttoman tuntemukseen
he ovat päässeet etenkin tutkimalla unia
ratsionalistisesti. Ja mitä ovat havainneet?
Että ihmissielun suuri »tajuton» on kuin säiliö
täynnä salaisia haluja, pyyteitä, toivomuksia ja
unelmia. Freudin mukaan nämä halut ja unelmat
aina ovat pohjaltaan sukupuolisia, syntyneet
varhaisessa iässä erilaisten leimansa jättäneiden
vaikutelmain kautta.1 Ja niinkuin
täysikäisen ihmisen unielämässä samoinkuin
lapsen ja nuorukaisen haaveiluissa hänen salaiset
toivomuksensa toteutuvat, niin kansojenkin
myytit psykologisina todistuskappaleina
ilmituovat, mitä unelmia ja toiveita kansojen
mielikuvituksessa on liikkunut, jonka lisäksi
psykoanalyysi supistaa näiden unelmain sisällön
niiden yleisinhimillisiin ytimiin.
3. Okkultistit tulkitessaan myyttejä sala-
1 Sveitsiläinen lääkäri C. G. Jung puhuu paitsi sukupuolihalusta
myös vallantahdosta sielullisena perusominaisuutena
Vrt. C. G. Jung, Die Psychologie der unbewussten
Prozesse. Rascher & C:ie, Zürich 1917.
52 Onko »Kalevala »pyhä» kirja?
tieteellisillä »avaimillaan» perustuvat menettelyssään
vielä laajempaan ja syvempään ihmissielun
tuntemukseen. He eivät tunne ainoastaan
päivätajuntaa ja psykoanalytikkojen tajutonta
eli sitä alitajuntaa, jota he, okkultistit,
usein kutsuvat keskiaikaisella nimityksellä
»aslraalitajunnaksi», vaan he ovat kotonaan
myöskin siinä ihmissielun korkeammassa tajunnassa,
jota milloin nimitetään ylitajunnaksi, milloin
ylemmäksi minäksi, jumalalliseksi itseksi,
kristusihmiseksi y. m. ja josta toisilla on vain
hämärä aavistus. Okkultistit täten eivät ainoastaan
ole tietoisia ihmissielun kulttuurivoimista,
vaan tuntevat myöskin näiden raison d’être’in.
Selvää on, että okkultistit asettuvat toiselle kannalle
kuin yleensä muut tutkijat ei ainoastaan
myyttien vaan ylipäänsä uskonnollisten käsitteiden
synnyn suhteen. Nykyaikainen tutkimus
on enimmäkseen sillä kannalla, että jumalausko
esim. on kehittynyt alkuperäisestä vainajainpalveluksesta,
1 toisin sanoen, että uskonnolli-
1 Vrt. Uno Holmberg, Jumalauskon alkuperä H:gissä,
Otava 1916.
Mitä on myytti? 53
set käsitteet säännönmukaisesti ovat alkuaan
olleet raakoja, kehittymättömiä ja primitiivisiä
ja vasta aikojen kuluessa ovat hienostuneet,
sivistyneet ja jalostuneet. Okkultinen katsantotapa
on päinvastainen. Sen mukaan alkuperäisesti
puhtaat käsitteet ovat aikojen kuluessa
raaistuneet jalostuakseen taas uudestaan
sivistyksen kohotessa. Minkätähden muuten
omistettaisiin jumalille tai Jumalalle, jotka alkuaan
olisivat olleet esim. epäsiveellisiä, myöhemmin
mitä puhtaimpia ja jaloimpia ominaisuuksia?
Eikö semmoinen menettely olisi itsessään
mauton? Paljon luonnollisempi on
otaksua, että alkuperäisesti puhtaat käsitteet
kaivetaan uudestaan esille ja vapautetaan myöhemmin
svntyneistä hämmentävistä ja huonontavista
lisäyksistä. Eihän väärääkään rahaa
synny, ennenkuin oikeata on olemassa.l
1 Tuottelias englantilainen kirjailija Andrew Lang
edustaa tätä näkökantaa, vaikkei hän silti lukeudu okkultistein
joukkoon. Hän on useassa teoksessaan sitä esittänyt
ja puolustanut. Vrt. The making of religion. Second
edition. Longmans, Green and Co, London 1900.
Samoin Myth, ritual and religion. London 1899.
54 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
Uskonnolliset ja mytologiset käsitteet ovat
syntyneet ihmiskunnan korkeimmasta tajunnasta,
josta ovat kotoisin kaikki inhimilliset sivistysvoimat,
ja sentähden sen tajunnan luomuksetkin
ovat alkuperäisesti puhtaat ja ylevät. Millä
tavalla tämä korkeampi tajunta tulee ilmi kansojen
myyteissä ja saduissa, tahdon nyt selittää.
5.
OKKULTINEN TEORIA.
Päivänselvältä tuntuu, että myyteissä ei voi
olla enemmän sisältöä kuin mitä niihin alkuaan
on pantu. Jos niissä siis piilee enemmän kuin
kansojen lapsellisia luonnontieteellisiä arveluja,
enemmän kuin heidän haaveellisia nuoruuden
unelmiaan ja salaisia viettejään, jos niissä piilee
syvää viisautta ja tietoa kaiken lapsellisen
ja haaveellisen kuoren takana, — niin mistä
tämä viisaus on niihin tullut? Mutta ennenkuin
tähän kysymykseen vastaan, tahdon leikillisellä
vertauksella näyttää, mikä vaara voi
piillä vanhojen tarujen sisäisen merkityksen
jyrkässä kieltämisessä.
Kuvitelkaamme, että kaukaisessa tulevaisuudessa
oppineet tutkivat nykyaikaisia sananlaskuja.
Muiden muassa he silloin löytävät seu56
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
raavan nykyaikana tavallisen sananlaskun: ei
yksi pääskynen kesää tee. Analysoidessaan
sitä kieli- ja maantieteellisesti, historiallisesti
ja muodollisesti he silloin joutuvat seuraavaan
luonnontieteelliseen lopputulokseen: vanhat europpalaiset
tarkatessaan luonnonilmiöitä tekivät
sen havainnon, että muuttolinnut, joita tässä
kuvasivat »pääskysillä», saapuivat etelästä pohjoisiin
maihin niinpian kuin talven valta oli
lopullisesti murrettu ja lämpimän kesän tulo
varmasti taattu; yhden muuttolinnun saapuminen
ei tosin vielä ollut ehdoton merkki, jota
vastoin useampien tulo sitä varmasti oli. He
tahtoivat siis väittää, että »monta pääskystä
yhdessä tekivät kesän», ja ilmitoivat sillä sen
lapsellisen uskonsa — joka tietysti oli luonnollinen
silloisten puutteellisten tietojen valossa,
— että kesä aiheutui muuttolintujen saapumisesta.
Muuttolinnut toivat mukanaan lämmön
ja valon etelästä! Jos silloin joku epätieteellinen
haaveilija esittäisi arvelun, että vanhat
europpalaiset eivät ollenkaan tahtoneet lauseparressaan
ilmituoda mitään luonnontieteellisiä
totuuksia, vaan että sananlaskulla oli salainen,
Okkultinen teoria. 57
esoteerinen merkityksensä, joka oli sovinnaista
laatua ja tarkotti aivan toista kuin mitä sanat
ilmaisivat, eivät viralliset tutkijat kallistaisi korviaankaan
hänen hulluille ja todistamattomille
arveluilleen.
Palatkaamme kysymykseemme. Jos edellytämme,
että myyteissä piilisi syvempi ja henkevämpi
sisältö, mistä se on alkunsa saanut?
Onko »kansa» sitä myytteihinsä ja satuihinsa
piilottanut? ‘Eikö tämä ole mahdotonta, sillä
miksi kansa ennen olisi ollut kehittyneempi ja
viisaampi kuin nykyään? Kansa epämääräisenä
käsitteenä ei tietenkään sitä ole tehnyt. »Kansa»
siinä mielessä ei ole yleensä mitään runouttakaan
luonut. Kaikki runous on luonnollisesti
yksilöllistä alkuperää, vaikkakin tehdään ero
kansanrunouden ja taiderunouden välillä. Taiderunoudessa
tunnetaan tekijä, hänen yksilöllinen
ajatus- ja tunne-elämänsä kuvastuu hänen luomuksessaan,
jota vastoin kansanrunoudessa
alkuperäiset tekijät ovat tuntemattomia ja henki
kokonaan on kansanomainen. Italialainen oppinut
ja Kalevalantuntija prof. Domenico Comparetti
menee niin pitkälle johtopäätöksissään
58 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
kansaneeposten synnystä, ettei hän katso varsinaista
kansanrunoutta olevan olemassakaan;
kaikki runous on hänen mukaansa taiderunoutta.
Jättämällä sikseen kiistat sanoista ja nimityksistä
täytyy joka tapauksessa myöntää, että
runojen, satujen, tarinoiden ja myyttien alkuperäisinä
sepittäjinä on ollut määrättyjä, joskin
tuntemattomia kansan yksilöitä, jotka lahjakkuutensa
ja kykyjensä puolesta ovat olleet toisia
etevämmät.
Ja jos kerran näin paljon myönnetään, ei
ole askel pitkä okkultisen näkökannan ymmärtämiseen.
Tämä näkökanta on vain siinä, että
alkuperäisten jumalaistarujen luojat ovat olleet
salatieteellisesti sivistyneitä, s. o. syvempiä ja
kokeneempia psykologeja kuin heidän aikalaisensa
yleensä, vieläpä kokeneempia kuin meidän
aikamme tavalliset tiedemiehet ja oppineet.
Mutta ennenkuin tätä esitystä voidaan jatkaa,
täytyy nyt edes ohimennen vastata kysymykseen,
joka välttämättä herää: mistä tiedetään ja
kuinka voidaan todistaa, että tuommoisia »syvempiä
psykologeja», tuommoisia tietäjiä on
ollut olemassa? Että niitä on voinut olla oleOkkultinen
teoria. 59
massa, ei pitäisi kenenkään nykyaikaisesti sivistyneen
ihmisen olla vaikea käsittää, kun hän
ajattelee heidän viisauttaan psykologisena itseensäsyventymisenä,
ei luonnontieteellisenä
ennakkotietona. Oma itse on aina ollut ihmistä
lähellä, ja oppia sitä tuntemaan on teoretisesti
katsoen ollut totuutta etsivälle ihmiselle
yhtä helppo — tai yhtä vaikea — tuhansia
vuosia sitten kuin tänään.
Kuulkaamme nyt, mitä eräs nykyaikainen
salatieteilijä sanoo: » . . . suuret henkiset opettajat
. . . toimivat kiertotähtemme lapsi-ihmiskunnan
opettajina ja ohjaajina, ilmottamalla
sen roduille ja kansakunnille järjestään uskonnon
perustotuudet siinä muodossa, joka paraiten
sopi vastaanottajien käsityskyvyille. Tämän
katsantokannan mukaan suurten uskontojen perustajat
ovat yhden ja saman veljeskunnan jäseniä;
ja heitä auttamassa tehtävässään oli
paljon toisia jäseniä, arvoltaan heitä alempia,
eriasteisia vihittyjä ja opetuslapsia, jotka kunnostivat
itsensä henkisessä näkemyksessä, filosofisessa
tiedossa tai eetillisen viisauden puhtaudessa,
Nämä johtivat lapsikansoja, antoivat
60 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
niille niiden valtiomuodon, laativat niiden lait,
hallitsivat niitä kuninkaina, opettivat niitä filosofeina,
johtivat niitä pappeina; kaikki muinaisajan
kansat muistelivat semmoisia mahtavia
miehiä, puolijumalia ja sankareita, joiden jälkiä
näkyi kirjallisuudessa, rakennustaiteessa, lainlaadinnassa.
Että semmoisia miehiä eli, todistavat
sekä yleinen traditsioni että vielä säilyneet
kirjotukset ja esihistorialliset, enimmäkseen
raunioina säilyneet jätteet, puhumattakaan muunlaisista
todisteista, jotka maailma hylkäisi. Itämaitten
pyhät kirjat todistavat itse paraiten tekijäinsä
suuruuden, sillä ken myöhempinä aikoina
tai meidän päivinämme on kyennyt lähentelemäänkään
noiden kirjain uskonnollisen
ajattelun henkistä ylevyyttä, niiden filosofian
älyllistä loistoa, niiden siveysopin laajanäköisyyttä
ja puhtautta?»1
Verratkaamme tähän, mitä muuan suomalainen
tiedemies on kirjottanut: »Sivistyneen ihmisen
katseelle osottaa raakalaisen elämä mo-
1 Annie Besant, The Ancient Wisdom. An outline
of theosophical teachings. Theosophical Publishing Society,
London 1897. S. 4—5.
Okkultinen teoria. 61
nessa suhteessa likeistä yhtäläisyyttä lapsen
kanssa, jonka tähden onkin tapana nimittää
kansojen raakalaista luonnontilaa niiden lapsuudenajaksi.
Mutta jos asetumme raakalaiskansojen
omalle kannalle, lienee vaikeata niiden
joukosta tavata ainoatakaan, joka ei pidä
lapsuus- vieläpä nuoruusaikaansakin kokonaan
jo kadonneena. Niinkuin kypsynyt ja kokenut
mies useasti haikealla mielellä muistelee menneitä
päiviä, jolloin sydän vain oli iloa ja riemua
täynnä, jolloin elämä oli kevyttä ja ihanaa,
samalla tavalla kuulee villimpienkin samojeediheimojen
puhuvan kadonneesta kulta-ajasta,
jota ne mielellään kuvaavat mitä kauneimmilla
väreillä. He ylistävät tätä aikaa varsinkin silloin
vallitsevan jumalanpelon ja tapain puhtauden
takia, joka hankki esi-isille mahtavien jumalien
suosion ja suojeluksen. Tällä kulta-ajalla
oli rikkaus ja hyvinvointi yleinen kansan kesken,
sairauksia ei tunnettu, ja ihmiset olivat
kookkaita ja erinomaisen väkeviä sekä omistivat
korkean viisauden. Tänä monasti ylistettynä
aikana elivät myös suuret sankarit, jotka
nyt kokonaan ovat hävinneet maan päältä. Kai62
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
kiila altailaisilla kansoilla ovat näiden sankarien
suorittamat urotyöt satujen ja laulujen suosituimpana
esineenä. Siperiankin aavoilla
aroilla, metsissä ja tundroilla kaikuu vielä tänä
päivänä laulelmia ylevämielisten miesten kunniaksi.
Mutta eivätpä nämä saavuttaneet mainettansa
ainoastaan sotaisilla urotöillä, vaan
kaikkia ominaisuuksia, jotka ihmiselle arvoa
antavat, oli sankareilla moninkertaisesti korkeammassa
mitassa. He olivat ylen viisaita,
erinomaisen taitavia laulajia, varsin perehtyneitä
sepän y. m. toimiin. Yksin noituudenkin
salaisuuuksiin he olivat paljon syvemmin vihityt
kuin nykyajan shamaanit. Kaikenlaiset oivalliset
avut olivat heissä yhtyneinä, mutta runon
tapana on kuitenkin omistaa kullekin
erikseen jonkun huomattavamman ominaisuuden.
Toisella on loistava runolahja, toinen on
erinomainen viisautensa ja neronsa kautta, toinen
osaa pukeutua karhun, käärmeen, linnun
j. n. e. haahmoon. Kaikille yhteisiä ovat sankarivoima,
miehuus, urhoollisuus, ja näitä avuja on
sankarisuvun naisillakin. Muuten on selvää,
että ilman semmoisia etuja sankarit eivät niOkkultinen
teoria. 63
meänsä ansaitsisikaan, jos runo todella perustuu
historialliselle pohjalle. Tämän epäileminen
on taas mielestäni mahdotonta, sillä suomalaiset
poisluettuina viittaavat kaikkien muiden
heimojen eepilliset runot ja tarinat päivänselvästi
sotaisiin sankaritekoihin. Ja mitä suomalaisiin
runoihin tulee, toiset kunnioitetummat
ominaisuudet tosin usein syrjäyttävät urotöitä
ja vievät näistä voiton, mutta taistelu on joka
tapauksessa meidänkin esi-isäimme eepillisten
runoelmain aiheena.» 1
Ja minkä Mrs. Besant edellä sanoo kaikista
muinaisajan kansoista, sen Castrén huomauttaa
suomensukuisista heimoista, että nimittäin sankareita
kunnioitettiin puolijumalina, jopa itse
jumalistakin polveutuneina. »Niinpä tatarilaiset
pitävät sankareitaan taivaan jumalan luomina,
joka alkuaan määräsi heidät vallanpitäjikseen
maan päällä ja lahjotti heille kuolemattoman
luonnon, jonka he kuitenkin sittemmin
menettivät. Virolaiset pitävät niinikään
1 M. A. Castrén, Föreläsningar i Finsk Mytologi,
Öhmanska Bokhandeln, H:fors 1853. S. 247-248.
64 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
taivaan jumalaa vanna issaa eli Taraa sankarien
isänä ja sanovat hänen synnyttäneen heidät
jo ennen maailman luomista, joten heidän
alkuperäinen asuntonsa on ollut vanhan isän
taivaallisessa lehdossa. Suomalaisilla on traditsioni,
jonka mukaan Väinämöisen ja Ilmarisen
synnyttää taivaallinen neitsyt, Ilmatar nimeltään,
joka korkeasta kodistaan laskeutuu
laineille, missä tuuli tuulee hänet kohtuiseksi.
Heidätkin synnytetään ennen maailman luomista,
ja virolaisten sankarien tavoin he sitten
ottavat osaa luomistyön päättämisessä.» 1
Joka vielä haluaa seikkaperäisiä tietoja
muinaisajan tietäjistä ja niiden vielä tänä päivänä
elävistä seuraajista ja jälkeläisistä, lukekoon
esim. prof. K. Krohnin mieltäkiinnittävän
ja ansiokkaan esityksen »suomalaisesta tietäjästä
» 2 ja tutustukoon esim. monipuolisesti
1 M. A. Castrén, Op. cit. s. 249-250.
2 Kaarle Krohn, Suomalaisten runojen uskonto.
Suom. Kirj. Seura, H:gissä 1914. S. 10—40. Vrt. myös
tri Holmbergin esitystä lappalaisesta noidasta: Uno
Holmberg, Lappalaisten uskonto. Werner Söderström
Osakeyhtiö, Porvoossa 1915. S. 91 — 112.
Okkultinen teoria. 65
asiaa valaisevaan nykyaikaiseen teosofiseen kirjallisuuteen.
1
Jos nyt edellytämme, että muinaissuomalaisten
ja yleensä vanhojen kansojen kesken eli tämmöisiä
tietäjiä, joilla oli tavallista paljon suurempi
ja syvempi tuntemus ihmissielun jumalallisesta
tajunnasta, sen jumalallisista kyvyistä ja
voimista, silloin myös voimme ymmärtää, mistä
myytit ovat alkunsa saaneet ja miksi niissä on
salaista viisautta kätkettynä. Usein nämä alkuperäiset
tietäjät Väinämöisen ja Orfeuksen tavalla
arvattavasti itse pukivat näkemyksensä
runolliseen muotoon, mutta joka tapauksessa
1 Varsinkin seuraaviin teoksiin: A. P. Sinnett, The
Occult World. Theos. Publ. Soc, London. (Ruotsiksi
»Den dolda världen»). H. P. Blavatsky, The Secret
Doctrine I—III. Third and revised (Sixth) edition. Theos.
Publ. Soc, London 1908. (Ensimäinen osa suomeksi
»Salainen Oppi I».) Annie Besant, H. P. Blavatsky and
the Masters of the Wisdom. Theos. Publ. Soc, London
1907. (Suomeksi Tietäjässä 1909 »H. P. Blavatsky ja
Viisauden Mestarit».) H. S. Olcott (Teosofisen Seuran
perustaja-presidentti), Old Diary Leaves, I — IV. Theos.
Publ. Soc, London (Sisältää Teosofisen Seuran autentisen
historian.)
66 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
he antoivat sille ensimäisen tarunomaisen hahmottelun,
jota varsinaiset laulajat myöhemmin
muovailivat. Ainoastaan todelliset tietäjät saattoivat
kätkeä myytteihin salaisia merkityksiä
eikä kukaan muu kyennytkään itsetietoisesti
luomaan myyttejä. Jos runoilija, joka ei ollut
varsinainen tietäjä, sepitti tarun, jolla oli mytologinen
arvo, tapahtui tämä itsetiedottomasti
lain mukaan, josta myöhemmin tahdon puhua.l
Nyt ei pidä kysyä, minkätähden tietäjät käyttivät
opetuksissaan ja ilmotuksissaan tarunomaista
muotoa, miksikä he eivät puhuneet selvää
kieltä niinkuin meidän aikamme viisaat.
Joka niin kysyy, ei ole tajunnut tilannetta. Kysykää
äidiltä, miksi hän sopertelee pienokaiselleen
muille käsittämättömällä kielellä. Ovathan
kaikki tieteelliset tutkijat yhtä mieltä siitä, että
tässä on puhe kansojen lapsuudentilasta. Mutta
kaikki ehkeivät ole selvillä siitä, että myytit
ovat kotoisin ajalta, jolloin ihmisten ajatuselämä
yleensä kulki mytologiseen eli symbolis-
1 Semmoisessa asemassa oli Elias Lönnrotkin, mikäli
hän itse sepitteli ja sovitteli.
Okkultinen teoria. 67
tiseen suuntaan. Silloin ihmiset eivät vielä
kyenneet ilmaisemaan ajatuksiaan samalla filosofisella
ja tieteellisellä tavalla kuin myöhemmin;
kieli ei riittänyt. Kun taru kirjotettiin
muistiin, silloin oli aika jo muuttunut. Tuona
vanhempana kautena oli yhtä luonnollista ajatella
ja puhua symbooleissa eli vertauskuvissa
kuin on tänä päivänä unta nähdessä, ja yhtä
luonnollista kuin esim. egyptiläisen kulttuurin
alkuvaiheissa oli kirjottaessa käyttää hieroglyfejä,
joista jokainen merkki ilmaisi kokonaisen
käsitteen, vieläpä useampiakin. Niinpä hieroglyfi,
joka yksinkertaisella tavalla kuvasi silmää,
tarkottikin silmää, mutta samalla yleensä näkemistä;
hieroglyfi, joka kuvasi kissaa ja tietysti
tarkotti kissaa, merkitsi samalla kuuta, koska
kissa näki yöllä ja kuu oli ikäänkuin yön silmä
ja yön valo; hieroglyfi, jonka muodosti piste
ympyrän keskellä ja joka tänäpäivänä esiintyy
meidän almanakassamme, kuvasi aurinkoa ja
samalla myös aikaa j. n. e. Kaikki kuvaannollinen
merkkikieli ja hieroglyfikirjotus vastaa
sielutieteellisesli mytologista ajatustapaa. Tietäjät
olivat täten pakotetut käyttämään myytti68
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
kieltä, jos he halusivat puhua aikalaistensa
järjelle ja panna heidän ajatuksensa liikkeelle.
Ja samalla heillä oli toinen, sisäisempi syy.
H. P. Blavatsky sanoo: »Varhempien rotujen
kaikki ajatukset ja tunteet, kaikki oppi ja tieto,
sekä ilmotettu että hankittu, esitettiin kuvaannollisesti
allegorioissa ja vertauksissa. Miksi?
Sentähden että puhutulla sanalla on voima,
jota nykyajan »viisaat» eivät tunne, jota eivät
edes aavista eivätkä luonnollisesti usko olevankaan.
Sentähden että ääni ja rytmi ovat
likeisessä suhteessa vanhojen neljään elementtiin;
ja sentähden että toisen- tai toisenlainen
väräily ilmassa varmasti herättää vastaavia
luonnonvoimia, joihin yhtymällä se aikaansaa
joko hyviä tai pahoja tuloksia asianhaaroista
riippuen. Opiskelija ei koskaan saanut kertoa
historiallisia, uskonnollisia tai minkäänlaisia todellisia
tapahtumia tarkoin vastaavilla sanoilla,
jottei tapahtuman yhteydessä toimineet voimat
uudestaan herätettäisi. Sellaisia tapahtumia
kerrottiin ainoastaan vihkimystilaisuuksissa, ja
jokaisen opiskelijan tuli merkitä ne muistiin
Okkultinen teoria. 69
vastaavissa symbooleissa, jotka hän etsi omasta
sielustaan ja joita hänen mestarinsa myöhemmin
tutki, ennenkuin ne lopullisesti hyväksyttiin.
Sillä tavalla luoliin asteettain kiinalainen
kirjaimisto, kuten ennen sitä vanhassa Egyptissä
hieraattiset symboolit oli muodostettu.»l
Tämän salatieteellisen väitteen ymmärrämme,
jos pidämme mielessä, mitä äsken sanoin, että
nim. kieli varsinaisella mytologisella ajalla oli
siksi yksinkertainen ja välitön rakenteeltaan,
että laajakantoisten tietojen peittelemätön sanoilla
ilmaiseminen olisi ollut sama kuin asioiden
ja käsitteiden luonnonomaisen nimen eli
äänen (»syntyjen syvien») julkilausuminen. Eihän
meidän tarvitse kuin vilkaista Kalevalaan
nähdäksemme, mikä mahti ja voima »sanalla»
(äänellä) oli! Kun Väinämöinen toden teolla
loihe laulamaan, silloin »järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla ra-
1 H. P. Blavatsky, The Secret Doctrine. Vol I, Cosmogenesis.
Theos. Pub. Soc, London and Benares 1908.
S. 325–326.
70 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
koili» ja nuori ylpeä Joukahainen vajosi syvälle
suohon. 1
Ehkä tämä myyttien syntyhistorian Salatieteellinen
selitys käy tajuttavammaksi ja uskottavammaksi,
jos valaisen sitä esimerkillä.
1 Krohnin koulu väittää, etteivät muinaissuomalaiset
ymmärtäneetkään kunnioittaa sanan voimaa, kuten ennen
luultiin. »Sana» merkitsee »Jumalan sana» ja »sanan»
palvominen on aito kristillistä »Jumalan sanan» pyhänä
pitämistä, sillä tämä palvonta syntyi vasta katolisella
ajalla. Vastakkaisen kannan edustajana en voi muuta
kuin kysyä: miksi eivät vanhat suomalaiset olisi tunteneet
sitä »syntysanojen» väkeä ja voimaa, joka todella
on olemassa ja josta vanhan ajan kansat yleensä olivat
tietoisia?
6.
MYYTTIEN OKKULTINEN SYNTY.
Ajattelen muinaisajan tietäjää, koetan syventyä
hänen sisäiseen elämäänsä. En ajattele
noitaa, joka perinnöllisyyden pakottamana tai
oman viheliäisen ja kostonhaluisen luontonsa
kiihottamana etsi sielullista valtaa oman ruumiinsa
yli toivossa siten voittavansa valtaa toisten
ihmissielujen, jopa luonnonvoimienkin yli.
Vaan ajattelen niitä ennen muinoin kuten nykyäänkin
verrattain harvinaisia olentoja, niitä
valkoisia1 tietäjiä, jotka voimatta vastustaa inhimillisen
henkensä kaipuuta etsivät totuutta
ylinnä kaikkea, etsivät elämän ja kuoleman
1 Vrt. Kaarlo Hildén, Om shamanismeni Altai, speciellt
bland Lebed-tatarerna. (Terra, Suomen Maantieteellinen
Yhdistys 1916. S. 131.)
72 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
salaisuutta, oman itsensä olemuksen ratkaisua.
Jo lapsesta saakka semmoinen tietäjänalku
osottaa omituisia oireita. Hän on vakava ja
harvasanainen, itseensäsulkeutunut ja haaveileva,
vaipuu helposti mietteihinsä, juttelee itsekseen
ja rakastaa yksinäisyyttä, ei välitä paljon
ympäristöstään, mutta joutuu välistä ilman
näennäistä syytä suuren innostuksen valtaan;
hän on uniennäkijä yöllä ja saattaa päivälläkin
mennä tajuttomaksi ajatellessaan; usein terveytensä
on heikko nuoremmalla iällä hermojen suuren
herkkyyden vuoksi.1 Nämä ulkonaiset omituisuudet
peittävät suojaavaan kuoreensa rikkaan
ja voimakkaan, syvämietteisen ja taivaita
tavottelevan sieluelämän. Pian nuorukainen tapaa
opettajan, vanhemman tietäjän, joka häntä
ymmärtää ja neuvoo hänelle monenlaatuisia rukouksia
ja mietiskelyharjotuksia.2 Noudatettuaan
vuosikausia uskollisesti viisaampansa
1 Vrt. Uno Holmberg, Lappalaisten uskonto. S. 92
ja J. Krohn, Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus.
Suom. Kirj. Seura, H:gissä 1894. S. 84.
2 Vrt Uno Holmberg, Op. cit. s. 92.
Myyttien Okkultinen synty. 73
neuvoja hänelle vihdoin koittaa päivä, jolloin
hänetkin tietäjäksi vihitään: tämä tapahtuu silloin,
kun hän täydessä tajussaan kykenee poistumaan
ruumiistaan ja elämään näkymättömässä
maailmassa.1 Nyt hän vielä suuremmalla innolla,
voimalla ja taidolla antautuu etsimään
syntyjä syviä. Matkojakin hän ehkä tekee kaukaisiin
maihin, kunnes Väinämöisen tavalla voittaa
osansa jonkun Antero Vipusen vielä syvemmistä
tiedoista.
Jos nyt annan tietäjän itse kertoa kokemuksistaan,
mitä silloin kuulen hänen puhuvan?
1 Tämä ruumiista poistumiskyky oli Suomen suvun
muinaisilla kansoilla tietäjän varsinainen tunnusmerkki.
Vrt. kaikkia edellämainittuja, molempien Krohnein, Holmbergin
ja Hildénin teoksia. Nykyaikainen tiedemies,
jonka kokemuspiiriin ei kuulu n. k. astraaliruumis, pitää
väitettä tämmöisestä kyvystä suorastaan taikauskoisena
ja selittää luonnontieteellisellä tavallaan, mistä usko on
alkunsa saanut. Aikomukseni ei ole tässä kirjotuksessa
esiintuoda mitään todisteita väitteen tueksi, sanon vain
lyhyesti, että tuossa vanhassa »taikauskossa» piilee totuus
niin suuri, että kun meidän tieteemme kerran sen
»keksii» ja tunnustaa, muuttuu samalla »tieteellinen maailmankatsomus
» juurta jaksain. Kaikki nykyajan okkul74
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
»Vaivaloinen on tutkijan tie», hän sanoo.
»Yks’ on juoni juostaksesi naisten neulojen neniä,
tuosta toinen käyäksesi miehen miekan tutkamia,
kolmas loikutellaksesi uron tapparan teriä.
1 On hiihdettävä Hiiden hirvi ja kynnettävä
kyinen pelto, on suistettava Tuonen karhu
ja ammuttava Tuonelan joutsen. Vasta kun ne
olet tehnyt, voitat itsellesi Pohjan immen2 ja
synnytät hänen kauttaan itsestäsi tietäjän. Lähde
sitten Jumalan maille syntyjä syviä etsimään ja
tuo tiedot tullessasi ihmisten ilmoille.»
tistit ovat tässä kohden täydellisesti yhtä mieltä muinaisten
tietäjien kanssa. Intressanti ja valaiseva monografia
asiasta on Ch. Lancelin, Méthode de Dédoublement Personnel.
H. & H. Durville, Paris s. d. (jälkeen 1912).
Astraaliruumiin olemassaolosta yleensä kts. H. Durville,
Le Fantôme des Vivants. Librairie du Magnétisme, Paris
1909.
1 Vrt. Buddhan sanoja Naalaka-Suttassa: »nyt tahdon
selittää viisautta: on oltava kuin veitsenterä» j. n. e. Kts.
Främmande veligionsurkunder utgifna af Nathan Söderblom.
Hugo Geber, Stockholm 1908. II, I s. 276.
2 Tietäjäpersonallisuuden psykologisesta kehityksestä
olen vetänyt – paikotellen seikkaperäiset – ääriviivat
kirjassani »Kalevalan avain». Kts. ss 240–333.
Myyttien Okkultinen synty. 75
Ja minä ymmärrän hänen sanansa. Vaikea
on tutkijan tie, sillä se kulkee hänen oman
sydänverensä kautta, yli hänen oman eläimellisen
itsensä, halki hänen oman inhimillisen ylpeytensä.
Se on oman itsensä puhdistamista
synnistä ja saastasta, se on ihmisyyden salaisen
väen ja voiman herättämistä, ihmisluonnon
nostamista lovestaan, ja kaiken asettamista näkymättömän
Jumalan käytettäväksi. Monet sortuvat
tiellä ja hairahtuvat mustan noituuden
syrjäpoluille, mutta valkoinen on tietäjä, joka
voiton vie. Hänen sielustaan on tullut »Pohjan
impi», neito ihana ja puhdas, ja kun hän
immelle antautuu, on kuin hän itse syntyisi uudestaan
omassa sielussaan tietäjälapsena. Lapsi
varttuu ja viisastuu ja liikkuessaan hengen, kuolevaisille
silmille näkymättömässä maailmassa
käy koulua jumalien luona ja oppii viisautta
Vipuselta. Ja mitä hän oppii? »Niinkuin ylhäällä
niin alhaalla.» Ihmishenki on yhtä Jumalan
hengen kanssa ja ihmisen hengessä paljastuvat
Jumalan hengen salaisuudet. Maailman
luominen tapahtuu Jumalan hengessä ja ihmisen
hengessä niinkuin Jumalan. Tietäjä hen76
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
gessään luo ja tietää, että Jumala luo. Ja Jumala
luo maailman niinkuin tietäjä. Ja tietäjä
on mukana maailmaa luotaessa.
Tilanne on siis seuraava: tietäjän sielussa
syntyi neitsyt, ylhäällä hän syntyi, ilman pitkillä
pihoilla, siellä, missä tietäjän tajunta hipaisi
ihanteen taivasta. Ja neitsyt laskeutui alas hänen
sielunsa tunnevesille ja synnytti hänessä
Väinämöisen. Ja kun hän Väinämöisenä oppi
luomisen salaisuudet, tiesi hän Jumalan luoneen
maailman samalla tavalla kuin uusi taivas ja
uusi maa hänessä itsessään olivat syntyneet.
Kuinka silloin maailman luomista saattoi
muulla tavalla ihmiskielellä esittää kuin siten,
että ensin kertoi näkymättömän luojan synnystä?
l
1 Vrt. Pekka Ervast, Kalevalan avain. Ss. 61–92.
jos tähän huomautetaan, että se Viron länsirannikolla
tavattu kiikkulaulu, jota pidetään suomalaisen luomisrunon
alkuperäisenä muotona, ei lainkaan tuo mieleen
tässä esitettyä salatieteellistä syntyteoriaa, vastaan tietysti,
että mainittu kiikkulaulu ei suinkaan olekaan luomismyytin
alkuperäinen muoto. Virolainen kiikkulaulu,
oli se muodollisesti kuinka »alkuperäinen» tahansa luoMyyttien
Okkultinen synty. 77
Tällainen on luomismyytin synty salatieteellis-
psykologisesti ymmärrettynä. Toivon selityksestäni
ainakin käyneen selville, että myytin
synty on psykologinen. Tietysti synnyn sielullinen
mekanismi on vaikeammin tajuttavissa
sille, joka ei ole samaa kokenut. Mutta kokematon
ei silti ole oikeutettu kieltämään kokemuksen
mahdollisuutta. Kohauttaa olkapäitään
ja mumista ignorabimus ei ole totuutta etsivän
ihmisen tunnusmerkki.
Mutta myytin synty saattaa käydä päinsä
toisellakin tavalla. Sen saattaa luoda runoilijan
inspiratsioni, jota tietäjän sana on hedelmöittänyt.
Ken sitten on runoilija? Väinämöinen
kuvaa häntä Kalevalassa parilla sattuvalla sanalla.
Kun Joukahainen kiusaa Väinämöistä
näyttämään tietäjätaitoaan, torjuu tämä vaatimisrunon
myöhempiin vaiheisiin nähden, on ainoastaan
vaillinainen ja todella kansan suussa jo muuntunut muisto
luomismyytin varsinaisesta muodosta. Ja mikä estää,
että luomisruno edetessään itäänpäin on saavuttanut takaisin
joitain sisäisesti katsoen alkuperäisempiä piirteitä,
kun viisaammat ja tietorikkaammat laulajat ovat sitä käsitelleet?
78 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
mattomasti: »Mitäpä minusta onpi laulajaksi,
taitajaksi; ain’ olen aikani elellyt näillä yksillä
ahoilla, kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä.
» Eivätkö nämä sanat selvästi ilmaise
Väinämöisen ajatusta? Tätä hän tietäjä-vaatimattomuudessaan
väittää: »enhän minä ole mikään
tietäjä enkä mahtimies; tuommoinen olen
vain haaveellinen runoilija». Sillä hänen sanansa
tarkasti kuvailevat runoilija-personallisuuden
tunnusmerkit: ihmeellinen kiintymys kotiin
ja isänmaahan, intuitiivinen kotimaan luonnon
ymmärtämys ja sen kautta oman kansan
hengen tuntemus. Tietysti Väinämöinen sanoillaan
kuvasi itseäänkin, sillä olihan hänkin runoilija
Jumalan armosta. Mutta sillä hetkellä
hänen sanansa salasivat sen, että hän tiesi
olevansa paljon muutakin kuin runoilija.
Runoilija on sielullisesti lähinnä tietäjää.
Tietäjä voittaa runoilijankin itsessään, mutta
runoilija on aina mielikuvituksensa vallassa.
Alfred de Vigny kuvaa runoilijan sielua monisanaisesti,
mutta elävästi; lainaan tähän pari
lausetta: »Tunne on hänellä synnynnäisesti
niin syvä ja läheinen, että se lapsesta lähtien
Myyttien Okkultinen Synty. 79
nostattaa hänet tahtomattaan haltioihin, upottaa
herkeämättömiin haaveiluihin ja loppumattomiin
sepityksiin. Mielikuvitus pitää hänet ylinnä
kaiken hallussaan. Hänen vahvarakenteinen
sielunsa säilyttää kaikki asiat laajassa muistissaan
ja arvostelee niitä terävällä oikeamielisyydellä;
mutta taivasta kohti noustessaan hänen
mielikuvituksensa tempaa mukaansa muut
kyvyt yhtä vastustamattomasti kuin ilmapallo
vie mennessään gondoolin. Pienin sysäys saa
sen liikkeelle, heikoin henkäys lentoon; siinä
se harhailee avaruuden teillä, joilla ei ihminen
ole astunut. Syvästi hänen sieluunsa juurtuu
tämä ylevä tapa paeta tuntemattomiin maailmoihin.
» l Tietäjän ylhäistä tietoa ja näkemystä
vastaa runoilijassa jumalallinen mielikuvitus.
Entä mielikuvitus, mikä se on? Luonnon järki
itsetiedottomana ihmisen sielussa, hengen luova
voima laskeutuneena sieluun vallattomana ja
vapaana, ilman tietoista ohjaajaa. Mutta tosi
runollisessa inspiratsionissa salainen ohjaaja
1 Alfred de Vigny, Chatterton, drame en trois actes.
Paris, Nelson Éditeurs. Esipuhe: Dernière nuit de
travail, ss. 13—14.
80 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
sitä hillitsee, kuten jokainen runoilija voi todistaa
ja niinkuin Platon sanoi: runoilijat lausuvat
suuria ja viisaita asioita, joita eivät itse
ymmärrä. Toisin sanoen runoilija tottelee tietämättään
sielunsa antaumuksessa hengen organisoivaa
lakia luonnossa, niin että jokainen
todellinen runoteos kuvaa, joskin heikosti, maailmoiden
sisäistä järjestystä ja eloa. Ja täten
jokainen runoteos on pyhä ja tavallaan myytti,
jota käy sisäisestikin tulkitseminen.
Sampotaru on mielestäni kuvaava esimerkki
siitä, miten runollinen mielikuvitus antaa muodon
salaiselle tiedolle. Sampotarun ydin on
kertomus ihmeellisestä, onnea tuottavasta, aurinkona
loistavasta taikakalusta, joka on ryöstetty
ja kätketty kaukaiseen maahan, mutta nyt
on vaivalla ja vaikeudella voitettava takaisin
oikeille omistajille. Eikö ole helppo käsittää,
kuinka semmoinen taru on syntynyt? Runoilijalla
on tietäjä-ystävä, jota hän rakastaa ja
johon hän luottaa; ystävältään hän kuulee monenlaisia
merkillisiä asioita: ihmisen henki on
kotoisin sankarimaasta, missä vallitsee ainainen
kesä ja ainainen päivä; syntyessään tänne maan
Myyttien Okkultinen synty. 81
päälle hän kadottaa alkuperäisen puhtautensa
ja loistonsa, mutta sankariluonne taistelee, kunnes
voittaa sen takaisin; ja kun hän on voittanut,
hän loistaa kuin aurinko. »Mikä se loistaa
ja mistä tiedät?» kysyy runoilija ihmeissään.
»No ihminen itse se loistaa kuin kirkas päivä»,
vastaa hänen ystävänsä ja piirtää kädellään
ison kaaren ilmaan; »tietäjän silmällehän tuo
näkyy ihmisen elämän tuli monen kirjavana.
On siinäkin kirjaa, josta monet tiedot luetaan.
Ja on siinä pyörteitä ja tuulispäitä kuin missäkin
myllyssä. Mutta kun se on auringoksi
saatu paistamaan, silloin on ihmisen hyvä olla.»
Tällä tavalla tietäjä puhuu siitä, jota nykyajan
okkultisessa kirjallisuudessa tunnetaan
auran1 nimellä, ja runoilija ymmärtää häntä
1 Tietosanakirja ei mainitse aura-sanan okkultista
merkitystä, ainoastaan sen sanallisen (»ilma, hengähdys»)
ja lääketieteessä käytetyn merkityksen. Nykyään on
aura-sanan käyttö okkultisessa merkityksessä verrattain
yleinen sivistysmaissa. Aura on alkuaan kreikkalainen
sana ja merkitsee »tuulenhenkäys», mutta on latinan
kielessä, jossa se niinikään kuuluu aura, sekottunut merkityksensä
puolesta aurum-sanaan (»kulta»), koska mo82
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
intuitiivisesti, joskin hämärästi. Arvatenkin tietäjä
itse käyttää tuosta loistekehästä salaperäistä
nimitystä sampo, mutta runoilijan mielikuvituksessa
siitä muodostuu yliluonnollinen
taikaesine, jonka puolesta kannattaa lähteä taisteluun
ja sotaan. Sillä se antaa tietoa ja valtaa,
se tuo ihmiselle onnen ja rikkauden. Ja
ennen pitkää alkaa sampotaru syntyä runoilijan
sielussa, ja uusi myytti on muodostumassa —
myytti, jumalaistaru, koska se, syntyneenä runollisen
inspiratsionin ahjossa, antautuu mytologisen
tulkinnan esineeksi. Sentähden kuuluu
sääntö: kuta eheämpi taiteellisesti, sitä rikkaampi
salatieteellisesti. Taru on tiedettä taiteen
muodossa.
lempia sanoja käytetään merkityksessä »loiste, hohde»:
aura auri on »kullan hohde», mutta aurum yksin on
runokielessä niinikään »kullanhohde». Aurum-sanasta
on muodostunut adjektiivi aureus »kultainen», josta diminutiivi
aureolus »kultainen»; tästä on johtunut ranskankielinen
sana auréole, joka taas merkityksensä puolesta
täydellisesti vastaa okkultista aura-sanaa, sillä auréole
on »loistava sädekehä pyhimyksen (ennen kaikkea
hänen päänsä) ympärillä».
Myyttien Okkultinen synty. 83
Runoilijan taiteellinen toiminta on muodollisesti
kotoisin samasta maailmasta, jossa ihmissielun
»tiedoton» asuu. »Tiedoton» eli alitajunta,
joka toimii unissamme ja jota psykoanalytikot
tutkivat, on olemukseltaan dramatisoivaa
mielikuvitusta, joka tottelee omia luonnonlakejaan
ja jonka hallitsemana runoilijakin
taivaisen työnsä suorittaa.
Vanhojen myyttien korkea psykologinen sisältö
on täten käsitettävissä. Mutta okkultistit
puhuvat useista »avaimista». He väittävät, että
myyteillä on myös astronominen, kosmogoninen,
antropogoninen, historiallinen, fysiologinen y. m.
merkityksiä. Kuinka tämä on ymmärrettävissä?
Samalla tavalla kuin jo näimme luomistarussa
sekä sen teogonisen sisällön että sen psykologisen
alkuperän. Merkitysten moninaisuus perustuu
siihen kaikkeuden lakiin, jonka jo äsken
mainitsin ja joka kuuluu hermetis-egyptiläisessä
muodossaan: niin ylhäällä kuin alhaalla. Analogian
eli korrespondensien, vastaavaisuuksien
laki vallitsee siinä monipuolisessa ja rikkaassa
luonnossa, joka pohjaltaan on yksi. Tämä tietysti
on Okkultinen väite, josta tavallisella tiede84
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
miehellä ei ole paljonkaan todistuksia. Tarkotukseni
ei olekaan vaatia uskoa tässä suhteessa.
Olen vain viitannut suuntaa etsivälle ymmärrykselle.
Tahtoni ja tarkotuksen!’ on rajottunut
siihen, että olisin voinut näyttää — sanoisinko:
todistaa? — että alkuperäisten myyttien synty
ei ole ollut luonnontieteellinen eikä itsetiedoton
siinä merkityksessä kuin psykoanalytikot otaksuvat,
vaan psykologinen mitä puhtaimmassa
ja ylevimmässä merkityksessä. Kuten jo ennen
olen huomauttanut, tämä myyttien Okkultinen
genesis ei estä eikä tee tyhjäksi niiden luonnontieteellisiä
ja psykoanalyysiin perustuvia
selittämisyrityksiä, vaan osottaa näille niille tulevan
aseman osittaisina ja relatiivisina totuudennäkemyksinä.
Todellisuus on aina ihmeellisempi
kuin runo, ja tämä vanha sääntö pitää
paikkansa jumalaistarujen suhteen siten, että
ne aina sisältävät enemmän totuutta kuin me
aavistammekaan, enemmän kuin meidän köyhä
tieteellinen mielikuvituksemme osaa niihin runoilla.
7.
KALEVALAN TARUJEN SUOMALAISUUS.
Jos nyt oletamme, että Kalevalan myytit ovat
syntyneet edellä kuvatulla tavalla, missä merkityksessä
ne silloin ovat suomalaisia? Tiedämmehän
historiallis-maantieteellisen koulun tärkeimpiä
väitteitä olevan, että Kalevalan tarut
tieteellisesti analysoituina ja paloteltuina osottautuvat
enimmäkseen lainatavaraksi. Niillä on
osaksi kristillisperäinen, osaksi germanilainen
alkuperä; suomalaista niissä tuskin on muuta
kuin kieli ja muodollinen muovailu. Mitä Okkultinen
näkökanta tästä sanoo? Antaako
se tukea germanistein väitteille vai elvyttääkö
se Kalevalan alussa herättämän us86
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
kon suomalaisten esi-isäimme henkevään kulttuuriin?
Ei tarvinne minun mainita, että se minussa
personallisesti on herättänyt tämän uskon; puhuinhan
suuni puhtaaksi tästä asiasta kirjassani
»Kalevalan avain»; on minulla useampiakin
syitä, miksi omasta puolestani uskon muinaissuomalaisten
viisauteen ja sivistykseen. Mutta
todistaa tämä »historiallisesti» ja »tieteellisesti»
on vaikeampi. Se jää vielä tulevien polvien
tehtäväksi, ellei selvä järkemme sano meille,
että muodollisesti niinkin kehittynyt runous
kuin vanhojen suomalaisten ei ole voinut syntyä
raakalaiskansassa, joka ei henkisestä ja
älyllisestä sivistyksestä ole mitään tiennyt. Runous
itsessään todistaa kulttuuria, kun sillä kerran
on pysyvä taiteellinen arvo. Eikä tosi runous
ole matkimista enemmän kuin lainaamistakaan
missään pintapuolisessa jokapäiväisessä
merkityksessä.
Myyttien Okkultinen synty on kyllä tavallaan
yleismaailmallinen. Bastianin vanha teoria
elementaari-ajatuksista sisältää sen totuuden,
että jokainen totuuden etsijä, joka ponnistusKalevalan
tarujen suomalaisuus. 87
tensa kautta kehittyy tietäjäksi, oli hän mitä
kansallisuutta tahansa, välttämättä kohtaa tiellään
samoja henkisiä todellisuuksia ja täydellisyyksiä.
Jumala on yksi ja hänen valtakuntansa
on aina sama. Suuret totuudet eivät
ole suomalaisia eivätkä germanilaista olemukseltaan.
Mutta koska kansat ovat sielultaan
erilaisia ja yksilötkin monivivahteisia, ei totuuksien
yhtäläisyys estä niiden ilmenemistä sangenkin
eriävissä ja yksilöllisissä muodoissa.
Sopisi siis odottaa, että kansojen tarut ja legendat,
sadut ja kertomukset olisivat aito kansallisia
ja originelleja kokoonpanoltaan. Kuitenkin
löytyy joukko taruja ja satuja — ja
kaikista tärkeimmät, — jotka toistuvat miltei
samanlaisina ja joilla ainakin on tarkasti tunnettavia
yhteisiä piirteitä erilaisten kansojen
kesken. Mistä nyt tämä johtuu? Jos emme
menekään niin pitkälle, että Benfeyn kanssa
etsisimme tarujen ja satujen yhteisen kodin
esim. Indiasta, täytyy meidän kuitenkin maantieteellis-
historiallisen folkloren kanssa päivänselvänä
asiana pitää, että kansat ovat toisiltaan
lainailleet, s. o. okkultisen teorian kannalta, että
88 Onko Kalevala »pyhä» kirja?
niiden tietäjät ovat käyneet toistensa luona oppimassa.
Tämä Okkultinen näkökanta kumoo samalla
sen arvelun, että esim. Kalevalan tarut missään
syvemmässä merkityksessä olisivat lainatavaraa.
Vaikka voitaisiin todistaa, että tarut ovat syntyneet
muodollisesti kristillisperäisistä ja germanilaisista
aineksista, ei tämä vähentäisi niiden
supi suomalaista arvoa. Prof. Krohnin
väite, johon kirjotukseni alussa viittasin, että
vain kuusi runoa Kalevalassa ovat pakanallisaiheisia
ja jumalaistaruun perustuvia, siis suomalaisia,
pitää korkeintaan paikkansa perin kirjaimellisessa
merkityksessä. Sillä jos Suomen
kansa »pakanana» omaksui jonkun kristillisperäisen
tai muun tarun tai legendan, muuttui
se samalla »pakanalliseksi» tullessaan suomalaiseksi.
Suomen kansa ei olisi noita aineksia
omaksunut ja koonnut, ellei se olisi niitä ymmärtänyt.
Niiden täytyi ensin tulla Suomen
kansan lihaksi ja vereksi, ennenkuin suomalaiset
runoniekat niistä lauloivat. Ja mitä tämä
edellyttää okkultisesti? Vastustamattomasti sitä,
että suomalaiset tietäjät ja runoilijat olivat tuKalevalan
tarujen suomalaisuus. 89
tustuneet vieraiden kansojen taruihin ja legendoihin
ja käyttäneet muovailemalla hyväkseen
niiden tarjoamia ajatusmuotoja, kun omia kokemuksiaan
ja näkemyksiään tahtoivat ilmituoda.
Se ei koskaan merkitse, että sokeasti
ja umpimähkään olisi mitään matkittu.
Vaikkei siis Okkultinen myyttitutkimus todista
mitään suoranaista tarujen muodollis-historiallisesta
synnystä, se kuitenkin selvästi ja ankarasti
vaatii, että esim. Kalevalan taruja on ymmärrettävä
aito suomalaisiksi olemukseltaan. Ja
samalla se meille maanien neuvoo: avatkaa
sielunne vanhan suomalaisen viisauden valolle,
uskokaa ja luottakaa siihen, että Suomen kansan
kesken on muinoin elänyt sankareita ja
tietäjiä! Älkää arkuudessanne vain etsikö todistuksia
siitä, että Suomen kansa on ollut
sivistymätön ja pieni, epäitsenäinen ja toisista
riippuvainen! Etsikää pikemmin muinaisesta
historiasta ja muinaistutkimuksesta
tukea semmoiselle uskollenne, että Suomen
heimo on ollut henkisesti voimakas ja että
sillä vieläkin voi olla suuri tulevaisuus edessään.
Onko Kalevala »pyhä» kirja?
Totuus on ylinnä kaikkea ja sitä yksin
etsikää! Mutta muistakaa, että ihminen
löytää totuudesta vain sen verran kuin hän
— vaikkapa tietämättään — tahtoo löytää.
|
|
|
|
|
|