Maaliskuussa v. 1916 oli minulla taas poliittinen ja kuten huomaatte, erikoisen hassunkurinen Okkultinen kokemus. Eräänä aamuna ietiskellessäni lienen lähtenyt ulos ruumiistani,
koska samassa olin Venäjän hovissa. Olin suuressa pilarisalissa, seisoin erään pilarin takana ja kurkistin sieltä saliin. Toisessa päässä oli suuri pöytä täynnä karttoja ja papereita.
Keisari Nikolai II istui pöydän ääressä kyljittäin minuun päin. Ympärillään seisoi joukko herroja ja kenraaleja vilkkaassa neuvottelussa keisarin kanssa. Voidakseni paremmin seurata asiain
menoa, tulin esille pilarin takaa. Keisari silloin huomasi minut, nousi heti ja iloisesti hymyillen nyökkäsi minulle viitaten lähestymään. Tietysti noudatin kutsua ja lähestyin hallitsijaa tervehtien. Kaikki katselivat
ihmetellen, mikä minä olin ja mistä olin tullut, mutta keisari otti minua kädestä ja lausui: ”no, tuossa sinut taas näen, pitkä aika on kulunut siitä kun viimeksi tapasimme. Nyt olen vihdoinkin
tilaisuudessa kiittämään sinua kaikista suuristapalveluksistasi, mitä olet minulle tehnyt.” Olkoon ohimennenmainittu, että sodan kestäessä olimme muutamiakertoja olleet tekemisissä toistemme kanssa. Keisari jatkoi:
”sano nyt minulle millä tavalla voin palkita sinua?”
Ajattelin itsekseni, etten ollut tehnyt mitään palkintoa ansaitsevaa, mutta samalla tiesin, että tässä
ei ollut kysymyksessä minun vähäpätöinen personallisuuteni. Sanoin sentähden heti keisarille: ”tiedät vallan hyvin, että minulla ei ole kuin yksi toivomus: anna hyvällä itsenäisyys Suomelle.”
Keisari vaikeni hetkisen ja lausui sitten:
”sinulla on sanani, sentähden minun täytyy täyttää pyyntösi, saat Suomen vapaaksi, mutta kuitenkin asetan pienen ehdon.
En anna Suomea heti vapaaksi, vaan vasta vuoden perästä, mutta en silloinkaan vielä vedä sotajoukkojani pois Suomesta, ellei Suomen kansa vuoden perästä ole osoittanut, että se osaa antaa arvoa sinulle ja kuunnella sinun
ääntäsi. Jos Suomen kansa vuoden perästä tunnustaa sinut johtajakseen ja valitsee sinut kuninkaakseen tai presidentikseen, silloin otan sotajoukkoni ilman muuta pois, mutta ellei Suomen kansa ymmärrä omaa etuaan, niin
annan joukkoni vielä viipyä Suomessa yhden vuoden.” Muuta en muistanut keskustelustamme tultuani jälleen tajuihini. Tästä kokemuksestani kerroin heti lähimmilleni ja myöskin toisille, niin että ennustava
näkytodella nähtiin silloin. — Nimitin sitä hassunkuriseksi,.koska nähtävästi sekä keisari Nikolai että minä edustimme ja symbolisoimme korkeampia olentoja, nim. kumpikin maansa kansallishaltiaa.
Se näky oli ennustava, sillä maaliskuussa seuraavana vuonna 1917 oli Venäjän vallankumous, jolloin Suomi tuli itsenäiseksi, mutta Venäjän sotajoukot jäivät vielä tänne. Noina maaliskuun
historiallisina päivinä v. 1917 kärsin sanomattomia sielun tuskia siitä, että olin niin voimaton ja mitätön, ettei ääneni mihinkään kuulunut. Ensimäisen yön valvoin kokonaan ja
vaan kysyin itseltäni, millä tavalla saisin meikäläiset vallassa olijat ja poliitikot ymmärtämään, että jos me suomalaiset osaamme itsetietoisesti ja lujasti esiintyä, niin saamme kaikki venäläiset sotajoukot
heti pois ja voimme vaikuttaa suuresti Venäjän vallankumouksen kehitykseen. Sitä varten olisi kuitenkin ollut välttämätöntä, että meidän johtomiehemme olisivat uhkuneet rakkautta Venäjän
kansaa kohtaan ja osanneet ottaa venäläisiä oikealta kannalta. En keksinyt mitään keinoa, millä tämän ajatuksen olisin voinut upottaa asianomaisten Suomen miesten mieliin, ja sentähden sain vain seistä
siinä omasta mielestäni häpeään peittyneenä.